keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Juurtumassa.

Ystäväni Ulla kertoi että heillä on muuan uljas orhi kyläilemässä tammojen luona, ja minä tietenkin suoran toiminnan ihmisenä kutsuin itseni kylään sitä katsomaan. Ulla on emäntä jonka kanssa tapasimme useampi vuosi sitten eräässä tapahtumassa, ja hyvin pian "adoptoin" hänet sukuuni. Niin on käynyt yhdelle jos toisellekin ystävistäni, koska ihmisen jolla ei ole sukulaisia kotipaikkakunnallaan on luotava lähipiirinsä eri tavalla. Tämä onkin ollut mainio keino, koska olen todella voinut valita "sukulaiseni". ;) Minun sukuuni kuuluukin nyt pieni joukko aivan upeita tyyppejä. Ullan(kin) tapauksessa pitää täysin paikkansa että "saatat muistaa ihmisen jonka kanssa olet nauranut, mutta et koskaan voi unohtaa ihmistä jonka kanssa olet itkenyt".

Sonnustauduin siis matkaan aseistautuneena seikkailuasenteellani ja tuoreella ananaksella. Ajelin kesäisen Uudenmaan halki Lopelle jossa Ulla työskentelee tilallaan mm. sosiaalipedagogisen hevos- ja koiratoiminnan parissa. Laitoin kännykästäni kaikki modernit härpäkkeet ja äänen pois lähtiessäni hengittämään maalaisilmaa, se oli vapauden alku (puhelin täytyy olla mukana hätätilanteita varten ratsastaessa, muuten olisin melko varmasti haudannut sen maahan ;)).

Ensimmäisenä oli vuorossa asiakasmaasto jonne lähdin "peränpitäjäksi". Prinssini osoittautui valkoiseksi ratsuksi saadessani tehdä tuttavuutta mitä mainioimman Mani-ruunan kanssa. Sillä tuntui olevan samanlainen huumorintaju ja charmi kuin kovasti kaipaamallani Felagilla ja nautin reissusta saniaismetsään jo ennen kuin se edes alkoikaan.

 Sukulaisteni yhteiset ominaisuudet ovat yllytyshulluus ja kyky kestää hölmöilyjäni sisukkaasti. Tässä tapauksessa Ulla ilmoittautui oikopäätä vapaaehtoiseksi testaamaan kuinka syvä polun vierellä ollut sananjalkatiheikkö oikeasti on. Vastaus: Melkein hevosen syvyinen ja epäilemme, että saniainenkin on lihansyöjäkasvi, sen verran kerkeästi se avunhuudoista päätellen tarttui ratsastajan jalkoihin.

"Entäs tuo heinikko sitten?" Vastaus: Hevosen syvyinen ja Ruskan mielestä myös maukas.

Aloitettuani ratsastuksen aikuisiällä uudestaan issikoilla ja muodostettuani "issikkasukuni" totuin myös tapaan "mennä reippaammin" maastossa. Ensimmäisellä kerralla melkein keikahdin kyydistä, sen jälkeen olen pitänyt varani. Vertailuna muihin ohjattuihin maastoihin joissa olen käynyt, issikoiden kanssa toimitaan vähän eri tavalla. Isojen hevosten kanssa nostetaan ensin ravi kurinalaisesti ja hetken päästä sitten laukka. Issikoiden kanssa kiitolaukka nousee askeleesta ja pidäkkeettä. Jos sattuu kipakka hevonen alle tuo voima ja kiihtyvyys on hevosen pieneen kokoon nähden todella yllättävää. Issikoilla ei ole (useinkaan) taipumusta lähteä ryysimään joten se "reippaammin" voi lähteä kuin tykin suusta kun kaikki ratsastajat ovat ilmoittaneet olevansa valmiita, ja siitä huolimatta meno on  hallittua. Tällä kertaa minun matkakumppanini oli eestinhevonen, mutta se oli kyllä juonessa mukana. Vain vaivoin sain pidäteltyä villin "Jihuuuuu"-huudon etten olisi säikäyttänyt tuota seurueemme asiakasta. :) Täyden palvelun maastonvetäjä Ulla toimitti meille kopsottelijoille kukkukouralliset metsämansikoita lenkin varresta, punaisia herkkupaloja kypsyy juuri nyt valtavasti!

Kyllähän minä olen jo tottunut siihen että toilailluilleni hevosten kanssa nauravat naurismaan aidatkin, mutta että myös Ruska???

Seuraavaksi oli vuorossa sen alkupuheissa mainitun irish cob -orin tapaaminen. Sen kutsumanimi on kotoisasti Eppu. Olin käynyt sitä jo tallissa huokailemassa, mutta sen liikkuessa itsevarmasti ulkona olin kyllä aivan myyty. Kuva ei tee oikeutta, tämä oli oikeasti vaikuttava olematta pelottava. Toki sillä oli sitten se sen business-luonne kuten orilla kuuluukin olla, mutta sen ulkopuolella se oli lempeä ja hyväntahtoinen.

"Hei kaikki daamit lähimmän kolmen kilometrin säteellä, täällä ollaaaaaaan!"
Tästä tuli hauska "tuplakuva" jonka tosin huomasin vasta selatessani kuvia. Näyttää että orin omistaja on ratsailla kun katsoo varjoa!
Edellisillan hyppy oli onnistunut, mutta tiinehtymistä koitettiin varmistella. Eppua vaikuttavampi näky oli vain tuo Tintti-tamma joka sai orin omistajalta lisänimen Justiina. Tintti nimittäin oli sitä mieltä että tuo ori saapi suksia niin pitkälle kun tupsusukkineen pääsee. Lopulta astutustiimi pisti kädet kyynärpäitä myöten ristiin, hanskat tiskiin ja toivomme astumisen todella tapahtuneen ettei mokomaa wrestling-matsia tarvitsisi enää uusia. Candy-tamman tapauksessa heilastelu ei ollut onnistunut, vaan se otti sen verran osumaa että peli vihellettiin poikki. Toivottavasti molemmilla tammoilla tärppäisi lopulta, ja ensi kesänä olisi laitumella hontelojalkaisia "ällösöpöyden tiivistymiä" ihailtaviksi.

Tintti on kaunis ja viisas, pidän tästä hevosesta valtavasti. 


Iltasella lähdettiin vielä kesännuuhkinta-ajelulle ratsastusasiakkaan kanssa. Ylskillä on hienot nelipyöräiset vankkurit ja tytöt (asiakas ja Ullan tyttö Kaisa joka kuvassa kopsottelee) lähtivät sitten Ruskan kanssa ilottelemaan ilman satulaa ratsastusvuoroa vaihdellen. Ilmassa kaikuivat tyttöjen kikatukset ja Ullan kanssa keskityimme nuuhkimaan peltojen hiljalleen kypsyvää tuoksua ja pikkuisesta sadekuurosta huumaaviksi hurahtaneita koivuja. Kesäinen luonto on ihana!

Taas osui hauska "tuplakuva". Kaksi hevosta yhdessä paketissa, varjollakin vauhti päällä. Meillä oli muutenkin hupia koska Ullan tyttären nimi on myös Kaisa. Meillä oli vierailuni aikana hetkellisesti pystyssä myös mainetta niittänyt lounasruokala "Kaksi Kaisaa ja Jorma", kun valmistimme salaatin ja paistelimme parhaan taitomme mukaan pakastepizzoja talliväelle. Minäkin haluan kiertoilmauunin!

Tallipihassa seurusteltiin luonnollisesti koirien kanssa. "Kato mulla on tällainen aarre, tai älä oikeestaan katokaan kun kuitenkin kohta haluat vöhniä sen multa.", tuumii Kessu.

 Rauno oli kaivanut itselleen helteenpitelykuopan. Nyt ei helteestä ollut tietoakaan, mutta sää oli kesäinen olematta tukahduttava. Ihan mahtikeli siis.

Tiistain ratoksi sonnustauduimme vielä matkaan kolmestaan Ullan ja Kaisan kanssa. Silloin pysyi kamera pääsääntöisesti vyöpussissa (Spibelt:it ovat mahtavia juuri pokkarin tai puhelimen mukaan ottamiseen kesäkelillä.), koska vauhti oli reippaampi kuin edellisillä retkillä. Kuljimme taajamien ja metsäreittien halki tunnelmalliselle laavulle lammen rannalle.

Laavulla otin kuvan lainaratsustani, maisemasta sekä virkkaamastani pikkupeitosta erääseen kesähaasteeseen. Haasteessa pyydettiin merkitsemään virkatulla "tägillä" kesän lempipaikka, minulle tässä on yksi ehdottomista suosikeista. Puhtaassa naavakuusisessa metsässä ihanien ihmisten ja mukavien hummasten kanssa.

 Kirjoittaakseni blogia etsin yleensä ensin jotain ajatusvirtaa kutkuttavaa musiikkia, tällä kertaa loppusanat tulkoon Passenger-nimiseltä yhtyeeltä. Olen äärettömän onnellinen ihmisistä ympärilläni jotka kestävät sen etten ole mikään erityisen sosiaalinen. Sen kerran kun kaivaudun kotikolostani koitan sitten korvata tämän "puutteen" ja olla täysillä mukana mihin ikinä ryhdytäänkin. Somekatko ja metsässä vaeltelu pitäisi olla sakon uhalla edellytettävä kansallisuusvelvollisuus, ensimmäinen kolmion takaa kännykkä kädessä eteeni kurvannut autoilija meinasi katkaista reissuni heti alkuunsa. Kyllä paripäiväinen eläinten ja aitojen ihmisten seassa pisti taas asioita perspektiiviin. Vaikka reissuni oli kaikkea muuta kuin keveä sisällöllisesti, tunsin itseni taas elävämmäksi ja hevosen selkään juurtuneeksi palatessani kotiin. Tuntui että sydänkin löi enemmän hevosen kuin ihmisen tahtiin, rauhallisesti ja seesteiseksi. Loppukaneetiksi tämmöiset mindfulness-henkiset lyriikat:

"Scare Away The Dark"

Well, sing, sing at the top of your voice,
Love without fear in your heart.
Feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark


We wish our weekdays away
Spend our weekends in bed
Drink ourselves stupid
And work ourselves dead
And all just because that's what mom and dad said we should do


We should run through the forest
We should swim in the streams
We should laugh, we should cry,
We should love, we should dream
We should stare at the stars and not just the screens
You should hear what I'm saying and know what it means


To sing, sing at the top of your voice,
Love without fear in your heart.
Feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark


Well, we wish we were happier, thinner and fitter,
We wish we weren't losers and liars and quitters
We want something more not just nasty and bitter
We want something real not just hash tags and Twitter


It's the meaning of life and it's streamed live on YouTube
But I bet Gangnam Style will still get more views
We're scared of drowning, flying and shooters
But we're all slowly dying in front of fucking computers


So sing, sing at the top of your voice,
Oh, love without fear in your heart.
Can you feel, feel like you still have a choice
If we all light up we can scare away the dark

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Seiskakymppisiä seikkailemassa.


 Vanhempani täyttävät tänä vuonna pyöreitä ja he ovat visusti päättäneet olla Matkoilla juhlapäivinään. Ainakin iskä karkumatkassaan onnistui, joskin lähdimme mukaan. Kärräsimme hunnilauman Koirahoitola Tassutavolaan Hannelen hellään huomaan ja suikkasimme Thassokselle. Thassos town (Limenas) on olevinaan jonkinlainen pääkaupunki, mutta oikeasti se on viehättävä 3000 asukkaan kylä joka hetkellisesti triplaa asukaslukunsa kesäisin.


Matkamme sijoittui kesäkuun alkuun (6.-13-6.) jolloin paikka oli kuin talviunesta heräilevä karhu, verkkainen ja hieman hajamielisen tuntuinen. Paikkoja kunnostettiin, kauppoja availtiin hiljaksiin, eivätkä rantakadut vielä pullistelleet turisteista. Kävelykatua hallitsi yksiselitteisesti erään kauppiaan koira, pieni ja järkähtämätön otus joka oli sitä mieltä että ihmisillä on väistövelvollisuus. Se saattoi istua omatoimisesti ravintolassa napittamassa ruokailijoita täkyjen toivossa ja liukesi sitten kuin rasvattu salama kuullessaan omistajansa vihellyksen.



Henkilökohtainen tavoitteeni matkalle oli saada tuorepuristettua appelsiinimehua ja katsella merta, kaikki muu mukaanlukien lettukestit (tai Lassen tapauksessa vohveli-) olivat bonusta.


Seurueessa siis anoppini Christina, isäni, Lasse, minä ja äitini. Tällä porukalla seikkailimme yhdessä ja erikseen viikon verran kokoontuen välillä vertailemaan kokemuksiamme sekä tietenkin syömään. Välimeren rannoilla aloitteleva kasvissyöjäkin luopui hankkeestaan hetkeksi ja tilaili souvlakin toisensa jälkeen. Ai että! Pakko on tosin myöntää että addiktio yksinkertaiseen tomaatti-kurkku-sipuli-"salaattiin" syttyi myös.


Alkuviikosta sää oli epävakainen, pilvinen ja sadekuuroilla höystetty. Se sopi erityisesti minulle ja Lasselle jotka kärvähdämme herkästi. Kun keli oli kohdallaan, olikin sitten ihanaa. Yksi tavoitteistamme oli istua rannalla (varjossa) lukemassa kirjoja ja drinkkejä siemailemassa, sekin tuli tehtyä. Rantavedessä seisoksiessa pikkuiset kalat tulivat kutittelemaan ja vesi kimmelsi kirkkaana.


 Hotellihuoneistamme oli näkymät joko merelle tai kävelykadulle. Hotellintätien lempeästi kutsuman nuorenparin -siis minun ja Lassen- huoneesta oli näkymä merelle, ja istuinkin paljon myös parvekkeella seurailemassa aamuisin heräävää rantakatua kahviloineen. Parina iltana nähtiin myös hienot auringonlaskut kun pilvipeite rakoili.


Hyvien tapojen mukaan jätimme siivoojalle tippiä ja kiitimme viestillä hyvästä työstä. Vastavuoroisesti hän hukutti meidät sieviin saippuapaloihin ja oli jättänyt vastaviestinkin. Hotelli ylipäätään oli kaunis, siisti ja henkilökunta mukavaa. Saari ei ole mikään suuri turistisaari kuten esim. Kreeta, joten kaikki oli liikuttavan kotikutoista. Suurin osa turistikohteiden raivostuttavista "sisäänheittäjistä" puuttui, kielitaitoakaan ei välttämättä löytynyt, mutta ihan ehta yrittäminen ja parhaansa tekeminen kyllä teki vaikutuksen. Saarella oli myös ulkomaista työvoimaa, mm. teoksiaan myyvä kroatialainen taiteilija/matkamuistokauppias sekä romanialaiset tarjoilijanuorukaiset joista jälkimmäisenä mainitut kertoivat tulleensa saarelle töihin rennomman ilmapiirin vuoksi.




"Huuhkajat" kävivät saarikierroksella, ja anoppi innosti minut ja Lassen lähtemään hänen seurakseen lisäretkelle Panagiaan. Panagia on pikkuinen kylä jonka läpi kulkee vuorilta syöksyvä lähdevesi joka on oivasti johdettu uomiin, syvänteisiin ja erilaisiin kouruihin. Vesi muodostaakin kylään aivan erityisen äänimaiseman ja omia mikroilmastoja virratessaan eri puolilla kylää kohti merta joko suoraan tai mutkan kautta. Vesi on kirkasta ja täysin juomakelpoista (reipas isäni teki työtä käskettyä ja maistoi, hyvää kuulemma oli). Jotain taikaakin paikassa kyllä oli: Vierailimme paikallisella hautausmaalla ja pikavilkaisu osoitti että samaan kuvaan sai herkästi liudan yli ysikymppisiä ja yhden reilu satavuotiaanakin pilven reunalle poistuneen. Tarina kertoo, että kuvan sillalla suudelleen parin lempi olisi ikuista laatua. Isäni ja äitini eivät jättäneet mitään sattuman varaan omalla reissullaan tuonne (he ovat olleet naimisissa vuodesta -66), ja myös Lassen kanssa tuli "tehtyä taiat" joskin kuuleman mukaan seudun jäppiset ymmärtävät kyllä oivasti kohteen merkityksen treffipaikkana kepeämminkin aikein. :D


Panagian kadulta otin myös tämän kuvan riemastuttuani tuosta hauskasta ideasta ja väri-iloittelusta. Lähiasuntojen ikkunaluukut olivat puunväriset joten tuo sisääntulo oli kuin leikkisä huutomerkki siellä keskellä.


Iloittelusta puheenollen tulee mieleen nuo jo aiemmin mainitut "lettukestit". Rantakadun kahvilasta sai mahtavia täytettyjä lettuja. Tässä kuvassa juhlakalu (taaempi siis, etummainen sitten vasta 13.9.) anopin sanojen mukaan nakotti hupaisasti sohvan reunalla ja äitikin väitti saaneensa jonkinlaiset lasten aterimet ja/tai leikkelehaarukan aterimikseen. Se tässä paikassa olikin niin mukavaa, ettei mikään ollut niin justiinsa. Suihku ei pysynyt pidikkeessään, koska pidikekään ei pysynyt seinässä. Kerran sain väärän ruuan, mutta ei sekään haitannut vaan feta hävisi saviruukusta ihan yhtä lailla. Autoilijoilla oli aivan omanlaisensa tapa viestiä, oli ohitustööttäys, moikkaustööttäys ja miljoona muuta ystävällismielistä joustavaa ilmaisutapaa. Parkkipaikka oli se mihin auto sattui pysähtymään ja Panagia on ainut paikka maailmassa missä olen nähnyt  että auton voi efektiivisesti jättää keskelle risteystä eikä se ole kenenkään tiellä. Kuljettajarouva kävi kaupassa, hakemassa lapsensa koulusta, ostamassa kaikille jädet jne. ennen kuin he jatkoivat matkaansa. Liikenne oli (toki tuon hiljaisuuden huomioon ottaen) verkkaista ja joustavaa, jalankulkijoilla ei ollut kiirettä ylittää tietä tai mennä reunaan autojen edestä. Autoilijat väistivät sulavasti pyöräilijät, koirat, kissat ja linnutkin tekemättä asiasta numeroa. Tietenkin liikennemäärien kasvaessa varmaan alkaa tulla kaikenlaista säätämistä (eivätkä kulkuvälineet kyllä täysin kolhuttomia olleet), mutta tuolla hetkellä liikennekulttuuri oli ihanan leppoisa verraten kotimaahan.


Viimeisenä aamuna teimme Lassen kanssa pienen kävelyretken joka muuttuikin elämykseksi. Aiemmilla reissuillamme olimme nähneet suureksi riemuksemme mm. kanoja jotka olivat niin uteliaita että ne lähtivät hupaisasti ponnahtelemaan meitä kohti minkä jaloistaan pääsivät. Oikein harmitti ettei ollut leipää tai muuta herkkua jota olisi niille voinut nakata portin yli. Lisäksi olimme bonganneet lampaita ja aaseja jotka nuokkuivat tulevaan kuumaan päivään valmistautuen varjossa elämäänsä tyytyväisen näköisinä. Oma kohokohtani taisi olla makean veden uomasta bongaamani neidonkorennot ja jotkin isommat sudenkorennot. Anopin matkan huippu taas taisi olla catalpapuiden näkeminen luontaisessa ympäristössään. Hänellä kasvaa kyseinen kasvi parvekkeella, joskin kuulemma taimi on huomattavan pieni verraten saaren yksilöihin joiden lehdet olivat aivan valtavia. Takaisin asiaan. Kylästä lähti polku jota seurailimme ylemmäs kukkulalle. Näkymät olivat huikeita. Tässä kuvassa muuan rouva oli selvästi paratiisissa. Ranta oli vähän sivummalla ja hän taisi olla ainoa uimari nauttimassa merestä ylhäisessä yksinäisyydessään, hellehattu päässä.

 Puolivälistä mäkeä löysimme ihanan kappelin jonne myös tuolta rannalta pääsi. Kiivettyämme vielä hiukan polkua ylös tupsahdimmekin vähän "takaovesta" amfiteatteriin jota kunnostettiin (tai siis niin kyltit kertoivat, paikan ainoa työntekijä oli nostokurki, muuta nostoväkeä ei näkynyt mailla halmeilla). Nauhalla oli erotettu paikat jonne ei saanut mennä, mutta vieraanvaraisesti koko kohde ei tietenkään ollut kiinni vaan jos halusi testailla uusia ja vanhoja penkkirivejä, se onnistui kyllä.
 

Katsomon toiselta laidalta lähti sitten virallinen reitti kohti kaupunkia, leveät portaat ja katulamput joiden valossa sitten joskus tulevaisuudessa turistit pääsevät vaeltamaan kohti teatteria ja uusia näytöksiä. Kohtasimme paluumatkallamme toisen kylän hallitsijoista. Tämän kaverin valtakuntaa oli rantakatu. Näimme sen makoilemassa milloin missäkin tai jolkottelemassa omia teitään. "Kylän koirat" olivat hauskoja tapauksia (Panagiassa "kyläpäällikkö" oli valkoinen vähän snautseria muistuttava hymynaamaeläin), ne tuntuivat nauttivan ihmisten seurasta vaikka eivät tuppautuneetkaan rapsutettaviksi. Ne saattoivat lähteä hetkeksi kenen tahansa matkaan kuin kanssakulkijoiksi, kunnes joku toinen asia houkutti niitä enemmän. Tämä koira oli liittynyt jonkun toisen pariskunnan kintereille, mutta nähtyään meidät se tuli heiluttamaan häntäänsä ja tervehtimään. Muitta mutkitta se myös tassutteli mukanamme takaisin kaupunkia kohti toveruutta sanattomasti viestien, ja rantakadun tuntumassa se vilkaisi meitä viimeisen kerran humputellen sitten tiehensä.


Kirkkaan rantaveden ikävääni kotimaassa lievitti hunnilauman yli äyräiden tuleva vastaanotto mennessämme noutamaan ne hoitolasta. Koirat olivat hyväntuulisia ja tyytyväisiä hoitoonsa. En olisi uskonut että Audi TT:hen mahtuu 7 koiraa ja kaksi ihmistä (olimme vieneet jengin kahdessa erässä hoitolaan), mutta muitta mutkitta koko lauma pakkautui niille osoitetuille paikoille ja matkasimme yhdessä kotiin. Mendo oli matkamme aikana maalannut talomme loppuun joten palasimme vihreään taloon aloittaaksemme kesän vieton omalla porukalla. Voi että miten hieno reissu! Suurkiitos myös Hannelelle hunnilauman lomahoidosta, ilman häntä tämä reissu tuskin olisi ollut mahdollinen.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Mental health art week - hyvää mieltä kulttuurista!

"Mental health art week" on valtakunnallinen tapahtumaviikko joka järjestettiin nyt toisen kerran Suomessa. Pääjärjestäjänä on Suomen mielenterveysseura yhteistyössä paikallisseurojen kanssa. Viime keväänä olin mukana vapaaehtoiskaartissa, tänä vuonna näin osa-aikatyöläisen aitiopaikalta koko kirjon. Viikko on saanut innoituksensa Skotlannissa järjestettävästä vastaavasta tapahtumasta ja sen tarkoituksena on kulttuuripainotteisten tapahtumien avulla madaltaa kynnystä puhua mielen hyvinvoinnista. Taide ja kulttuuri ovat tärkeitä elementtejä elämänhallinnan tukemisessa sekä uusien ihmissuhteiden ja verkostojen luomisessa. Myös elämän mielekkyys lisääntyy kulttuuritoimintaan osallistumisen kautta.

Erilaisia taide- ja kulttuuritapahtumia järjestettiin viikon aikana yli kolmellakymmenellä paikkakunnalla. Viime vuonna tapahtumia oli yli 100, tämän vuoden tilastoa odottelemme vielä. Lohjan seudun mielenterveysseura oli mukana usealla rintamalla.

Viikko alkoi sillä, että pystytimme pääkirjaston lastenosastolle taidenäyttelyn aiheista "hyvän mielen lukukoira" sekä "mistä tulee hyvä mieli". Teosten taiteilijoiksi olimme pyytäneet Ojamon sekä Metsolan koulun oppilaita joita minulla on ollut kunnia tavata viikoittain toimiessamme näillä kouluilla vapaaehtoisina whippettieni Huisin ja Tikan kanssa. Olemme "itse oppineita" lukukoiratoiminnassa, ja toimintani on ollut tähän saakka mielenterveysseuran alaista, ehkä eniten voisi kutsua sen olevan varhaista tukea mutta se on kyllä laimeasti ilmaistu. Olen saanut lasten kanssa työskentelystä niin valtavasti kokemuksia ja iloa että on vaikea kuvaillakaan. Ehkäpä siitä täytyy kirjoittaa oma blogipostinsa. Tässä kuitenkin muutama lasten taideteoksista tuottamaan teille kauempaa seuraavillekin iloa:





 (Kuvat ovat vinossa sinne sun tänne, siitä otan kuvaajana täyden syyn, taltioin vaan ihastuksissani - ja hervottomassa kiireessä - pikaisesti kaikki teokset ennen säntäämistäni näyttelypaikalle.)
Lumoudun kuvissa ilmaisuun ja tekeleistä välittyvään iloon joka tulee pienistä asioista: luonnosta, eläimistä, kavereista, keinumisesta, futiksenpelaamisesta... lista on pitkä. Nuo pienet ihmiset toimivat mahtavasti maadoittavina reilun metrin mittaisina otuksina jotka iloitsevat kanssani arjessa. Pelaamme, luemme, opimme, kannustamme toisiamme ja iloitsemme. Huisi ja Tikka ovat saaneet monta ystävää jotka osaavat kyllä välitunnilla kertoa niillekin jotka eivät vielä meitä tunne: "Tuolla menee lukukoira Huisi, mä oon käynyt lukemassa sille!" Jos joku luuli että ryhmään jossa opetellaan tehostetusti lukemaan "joudutaan", lapset tuntuvat olevan enemmän suruissaan siitä että he osaavat lukea "liian hyvin" eivätkä enää _pääse_ Huisin luo! Ihan mahtavaa! Tavoite saavutettu!

Seuraava etappi oli pystyttää Neidonkeitaan uimahallille vieviin portaisiin (147 porrasta) "kannustusportaat"-niminen mietelauseiden ja värikkäiden kuvien sarja jonka harjoittelijamme Sylvi Järvinen oli koostanut. Hän olikin hienosti löytänyt jokaiselle mietelauseelle oivaltavat taustakuvat ja kysellessäni vastaantulijoilta mielipiteitä kuulin ihastuneita lausuntoja. Vain yksi kulkija ilmoitti olevansa liian kiireinen, "pitäisi ajan kanssa lukea, on aina kiire". Juuri tätä vastaan tempauksemme oli tarkoitettu. Kannustamaan kiipeämään (elämän) portaita pienin askelin joista matkamme muotoutuu, hengähtämään hieman. Olipa sitten ravaamassa pohkeet poltellen kohti mäenharjaa tai tömistelemässä raukeasti alas kohti keskustaa, voisi poimia ajateltavaa mukaansa. Matkalukemista pienoiskoossa siis.


Portaissa hymyilee kollegani Catin viransijainen Taimi jota emme päästäneet karkaamaan tehtävistä vaan rekrytoimme hänet oitis "pystytystiimiin". Taimin kanssa meillä on yhteinen tausta sikäli että molemmat ovat olleet seurassa ensin vapaaehtoisia ja sitten vasta työläisiä. Vietimme paljon aikaa pohdiskellen työn erityislaatuisuutta. Lopun aikaa häsläsimme parhaamme mukaan ja koitimme tehdä kaiken mitä meiltä odotettiin. Palatakseni takaisin portaisiin jotka olen kulkenut viikon aikana varsin monta kertaa ehostusreissuillani, kuvia oli molempia suuntia ajatellen ja niitä oli yhteensä kolmisenkymmentä. Jäljelle jääneestä "korjaussarjasta" saamme paljon kuvailoa toimistolle, niin innoissamme kuvaviesteistä olimme. :)

 Sitten itse päätapahtumaan joka oli tälläkin kertaa torilla järjestetty "Hyvän mielen kulttuuritapahtuma". Lauantai valkeni tihkusateisena joskin päästyämme torille tihku oli loiva ilmaus kelille. Tuuli riepotteli meitä melkoisesti ja jokainen vapaaehtoinen sanoi pukeutuneensa kyllä seuran edustuspaitaan mutta joutuneensa kietomaan sen lisäksi päälleen myös villapaidan, kaulahuivin ja paksun takin. Sekä tukikoirakoiden että seuran telttakatos muutti muotoaan päivän aikana, mutta kumpikaan niistä ei lentänyt Sammattiin kuten aluksi pelkäsimme. Hyvä että oli ekstranarua mukana ja vahvahauiksisia vapaaehtoisia jotka tuntuivat notkuvan rennosti teltalla mutta tosiasiassa he pitivät katosta paikallaan, todellisia arkipäivän tukihenkilöitä!

 Ohjelmassa oli vaikka sun mitä kivaa, ja kun sää päivän päästessä vauhtiin parani, myös yleisöä alkoi hiipiä paikalle ja ilo tarttui ihmisiin. Itse ehdin käydä vilkaisemassa Lohjan Kulttuuripajan ilmaisutaiteen ryhmän Varttihullujen nukketeatteriesitystä. Aloitusrepliikki aiheutti allekirjoittaneessa sellaisen naurunpyrskähdyksen että melkein hävetti ellei esitys olisi temmannut mukaansa niin etten välittänyt mitä muu yleisö tyrskivästä katsojasta piittasi. Kukon roolissa Virpi Marttila oli mainio, hän sanoi osuvasti myöhemmin että "Aattelin että voi yhtä hyvin vetää täysillä kun on kerran lähtenyt." Täysin samaa mieltä! Ohjelman juonsi huumorintajuinen ja sanavalmis Niilo Paananen.

Nukketeatteri sopi erinomaisesti lapsille ja lapsellisille kuten minulle. 

Hyvän mielen majan ständillä myytiin ansiokkaasti arpoja ja hauskuutettiin toriväkeä. Sylvi oli taiteillut tämän banderollin ettei jäänyt epäselväksi, kenen telttamytty se siinä on. Myös tällä katoksella oli paikoin väellä kädet ylhäällä kuin pidätystilanteessa, molemmat katokset ottivat osumaa tuiverruksessa, jonka joku kertoi olleen 16 metriä sekunnissa. Siltä se kyllä tuntuikin. Onneksi sittemmin tuli esiin aurinko ja sulatti jähmettyneet nenänpäät. Ei sillä, jos viime vuonna oli varsin kuuma ja Huisin lempparikeli, tänä vuonna torilla paistatteli samojedi Remi joka nautti viileästä ilmasta rötköttäen autuaana kylmällä kiveyksellä. Huisi ja Tikka jäivät suosiolla kotiin, niiden sadesurkeus kun ei olisi ollut erityisen edustavaa.

Kaikki esiintyjät tulivat paikalle joko hyvin vähäistä korvausta vastaan tai kerrassan ilmaiseksi toimintamme tärkeyttä tukeakseen. Kolminkertainen hurraahuuto mm. tenori Jyrki Anttilalle joka tietojemme mukaan tempaisee viikonlopun aikana keikan jos toisenkin hyväntekeväisyysmielessä tukien mielenterveyttä, pienten koululaisten varainhankintaa ja ties mitä. Tämä vaan esimerkkinä lukuisasta joukosta artisteja joilla oli sydän paikallaan ja antelias asenne hyvää tarkoitusta kohtaan. Näissä kuvissa toimii kasvomaalari, joka loihti tarkkaavaiselle ja laatutietoiselle asiakaskunnalleen hienoja kuvia poskiin.

 Tukikoirakoiden ständillä Lily tutustui portugalinvesikoiraan jota koitimme välittömästi rekrytoida omistajineen mukaan toimintaan. Molemmat vaikuttivat ystävällisiltä, joten sen puolesta kävisivät seurueeseemme loistavasti.


 Lily-corgi ja lapinkoira Adi nautiskelivat huomiosta täysillä ja käden ojentaminen niitä kohti aiheutti molemmissa saman reaktion, välittömän istahtamisen varpaille rapsutuksia vastaanottamaan. Aarno onkin vanha tuttumme koirakävelyiltä ja koirakahvilasta, hän ja ystävänsä Paula tuntuvat välillä olevan toiminnassa mukana useammin kuin seura-aktiivimme. Tänäänkin nautimme heidän ilahduttavasta seurastaan ja avustaan koko tapahtuman ajan.

 Adi ilahdutti erityisesti pienempiä kulkijoita rauhallisuudellaan ja ystävällisyydellään. Pikkuisilla oli mm. torin päheimmät aurinkolasit ja toisaalta myös kyky päästä koirajännityksestään yli esimerkiksi vastaanotettuaan hipaisuja kasvoihin koiran pörröisestä hännästä. Varhaisen tuen malli sopii myös orastavaan koirapelkoon, iloiset kohtaamiset vahvistavat luottamusta eläinten ystävyyteen. Koiraporukkamme on monesti todennut että lapsi joka on oppinut kohtelemaan koiria ja muita eläimiä ystävällisesti on todennäköisimmin kiltti ja myötätuntoinen myös toisille ihmisille.

 Tässä kuvassa vallitsee symmetria, kukaan ei katso kameraan. :D


 Ollessamme juuri lämmenneitä ja pääsemäisillämme täyteen ilakoinnin vauhtiin huomasimme että työparini Cati oli jo lavalla lausumassa tapahtuman päätössanoja. Kaikille jäi iloinen mieli tapahtumasta. Naurunremakat ja puheensorina siirtyi Hyvän mielen majaan jossa talkooväelle oli maukasta soppaa tarjolla. Tapahtuma purkautui tavaroineen ja tarinoineen hyvässä hengessä. Levättyämme hiukan taidamme siirtyä suunnittelemaan ensi vuoden häppeningejä!

Suurkiitos kaikille ihanille kanssakulkijoille, tutuille ja tuntemattomille, jotka teitte tästä(kin) päivästä ikimuistoisen ja viikosta voitokkaan (siinä mielessä että taatusti saimme aikaan multipaljon enemmän hyvää mieltä kuin harmistusta ja se on paljon se)!