Miten aika meneekin niin huomaamatta! Kaapin kätköistä löytyy kuva kahdesta pelästyneen kauriin näköisestä nuoresta ihmisestä hymyilemästä hämillisinä vierekkäin shampanjalasit käsissään. Kuva on otettu mullistavalla tieteellisellä keksinnöllä, digikameralla. Kamera käytti tallennusmediana "korppua". :D
Kuvassa olemme tietysti minä ja Lasse, kuuntelemassa appiukon häissämme pitämää puhetta naamat "melkein" peruslukemilla. Aikaa kuvan otosta on kulunut kymmenen vuotta. Herttinen sentään, VUOSIKYMMEN!
Mitä kaikkea tähän aikaan onkaan mahtunut?
Tapasimme netissä ja asuimme eri paikkakunnilla, mutta tietoverkkoon ei meistä kumpikaan takertunut vaan kasvokkain tavattiin melkoisen pian, kauaskantoisin seurauksin. ;)
Vuokra-asuntoon muutin Lassen luokse vain muutamaa viikkoa tapaamisemme jälkeen ja vähän nopeasti sittenkin koska kämpässä oli kylpyamme ja vaaleansiniset kylppärin seinät. Ehkä mieskin oli aika ihana. Ja on edelleen. (Lähetin ensimmäisen tapaamisemme iltana huolehtivaiselle äidilleni viestin Vantaalta: "Tapaamani Lasse on aivan ihana, hauska ja turvallinen kaveri, ole rauhallisin mielin." Myöhemmin Lasse sulatti kyllä molemmat vanhempani tapaamisen ensi sekunneilla todistaen lausuntoni oikeaksi.)
Melko pian suhteemme alusta tapahtui vakava autokolari (muutaman viikon naimisissaolon jälkeen) jossa Lasse joutui keskenään kisailevien nuorten autoilijoiden väistöharjoituskeilaksi suojatiellä. Elämä pistettiin hetkessä melko perusteellisesti uusiksi, tai ainakin jouduimme "laskemaan reitin uudelleen". Vakuutuskorvauksilla ostettiin moottoripyörä. :)
Vaihtelunhaluisina ihmisinä muutimme sitten ensimmäiseen omistusasuntoomme Espoon Olariin. Läheinen keskuspuisto upeine lenkkipolkuineen tutustutti meidät hauskoihin ja lämpimiin ihmisiin. Kahdesta allergikosta leivottiin koiranomistajia alta aikayksikön. Hauska anekdootti muuttoon ja koiranhankintaan liittyen oli se että Lasse-jätkä se kanniskeli muuttolaatikoita kirjaimellisesti lihasvoimin sillä onnettomuudessa katkenneen olkavarren ydinnaula oli niin ikään mennyt poikki jossain vaiheessa. Asiaintilan todennut lääkäri olisi ottanut miehen saman tien päivystysleikkaukseen, mutta mies kertoi tulevansa vasta parin päivän päästä kun on ensin käynyt allergiatesteissä. Että sen verran akuutti oli koirakuume, molemmilla ymmärtääkseni. Rontti (20 kiloa suukkoja), muutti kotiimme samana kesänä.
Työpaikat vaihtuivat koulunsa päättäneellä nuorella rouvalla varmaan tiheämmin kuin hammasharjat, ja ehtipä herrakin muutamaa työpaikkaa kokeilemaan. Erityisen mieleenpainuva oli Lassen työpaikka jossa asunnon ostoa harkitessamme todettiin firman olevan erittäin vakaa ja työn taattu. Muutama kuukausi tupareistamme alkoikin sitten YT-kierros. (joka johti siihen että Lasse nosti liksaa kahdesta firmasta, toisesta irtisanomisaikana maksettavaa ja toisesta, uudesta työpaikastaan, normikillinkejä). Niin ikään minä sain muutamaa vuotta myöhemmin kunnian marssia irtisanottavien kärkinaisena ulos vakituisesta työpaikastani, vain löytääkseni toinen toistaan parempia työpaikkoja ansainta-aukon tukintaan. Nyttemmin työskentelemme molemmat läheisten ystäviemme yrityksessä. :)
Taannoisina kesinä saimme vihdoin kuitattua häämatkammekin. Ensimmäinen häämatkammehan oli tyyliä "taksilla Tikkurilasta Louhelaan". Virallisella "häämatkallamme" piipahdimme Lontooseen ihmettelemään ihmisvilinää, museoita ja yllätys yllätys, puistoja ja puutarhoja. :) Ei kai se niin nokonnuukaa ole, milloin sinne häämatkalleen ennättää?
Armas aviomieheni kuvailee "ei aina niin järjellisiä" mutta taatusti lennokkaita tempauksiani sanoin: Sinun kanssasi ei kyllä arkikaan muodostu tylsäksi. Minä puolestani rakastan mieheni päättelykykyä ja mustaa huumoria, suorastaan aikuisen miehen otetta elämään ja asioihin, ja taitoon estää minua tekemästä mitään peruuttamatonta tuhoa toilauksillani. :D Lisäksi hänestäkin on kuoriutumassa hassu. :) Olemme nauraneet, itkeneet, huutaneet, hihittäneet, hymyilleet, halanneet ja paiskoneet ovia ja sittemmin sopineet koko parisuhteemme kyllyydestä (mikä on todella haastavaa jos on mies joka ei halua tapella vaan keskustella järkevästi, onneksi olen erittäin kekseliäs tulistumisriitelijä). Kuitenkin kiistamme ovat olleet melko mitättömiä (näin jälkiviisaana ja takaraivoisena) koska ne _oikeasti_ tärkeät arvot ovat molemmilla samat. Kehitimme riitelyyn myös oivan ratkaisun, Ikean klaffituolit. Ne ovat pitkässä juoksussa kosmisen epämukavat istua joten riidat ratkottiin aina keittiön pöydän ääressä noilla klaffituoleilla istuen. Tuli nimittäin erittäin nopeasti tehtyä sovinto että pääsi pois mokomilta piinajakkaroilta. Nyttemmin olemme oppineet olemaan kinastelematta lähes kokonaan ja tuskatuolit on annettu eteenpäin. :) Vanhan mietelmän sanoin: "Kysyin kalliolta selviänkö tästä myrskystä.. kallio nauroi ja kertoi tulleensa jääkaudestakin vain sileämmäksi.".
Kaikkien kasvukriisien jälkeen (huom. olimme vain niukasti yli 2-kymppisiä mennessämme naimisiin) meistä on kehkeytynyt pari joilla molemmilla on omat metkunsa ja harrastuksensa, tilaa hengittää mutta myös läheisyyttä ja yhteisiä ajanvietteitä/projekteja. Kotiin on aina (ja on aina ollutkin) hyvä tulla reissuiltansa vain päästäkseen mahdollisimman nopeasti kertomaan rakkaalleen tuoreimmat kuulumiset ellei tämä ole ollut mukana.
Nyttemmin innokas kilpaurheilijaneito on siirtynyt enemmän taustajoukkoihin ja "laumanvartijatehtäviin" koiramäärän kasvettua kuuteen noppanenään. Entisestä "ei-minulla-ole-minkäänlaista-kilpailuviettiä" -miehestä on löytynyt aivan uusi puoli, pinnistäjä ja kovahermoinen urheilija joka kipusi tänä vuonna lajissaan tuloslistan puolenvälin yläpuolelle eikä kuulemma aio siihen lopettaa. Olemme siis vuosi vuodelta enemmän toistemme kaltaisia, tai vain samasta kohtaa vinksahtaneita.
Soitin viime vuonna hääpäivänämme Lasselle (levyltä, säästin hänet lauluääneltäni) Jim Croce -nimisen taitelijan kappaleen Time In A Bottle, jonka sanat pätevät edelleen. Lainaus tähän lienee ihan paikallaan, tapasimmehan alunperin netissä ja usein lähettelimme toisillemme (ällöromanttisesti ;)) mielialojamme kuvaavia laulunsanoja:
"If I could save time in a bottle
The first thing that I'd like to do
Is to save every day 'til eternity passes away
Just to spend them with you
If I could make days last forever
If words could make wishes come true
I'd save every day like a treasure and then
Again, I would spend them with you
But there never seems to be enough time
To do the things you want to do once you find them
I've looked around enough to know
That you're the one I want to go through time with
If I had a box just for wishes
And dreams that had never come true
The box would be empty except for the memory
Of how they were answered by you
But there never seems to be enough time
To do the things you want to do once you find them
I've looked around enough to know
That you're the one I want to go through time with"
Hitto vie, meinasin sanoa tähän että huisisti rakastan, mutta lähimenneisyydessä Huisiksi nimetty koiranpentuni kieltämättä kierouttaa tämän kunniakkaan "hokeman". Sanotaan nyt sitten vaikka että: Ihan mielettömästi rakastan. <3
Reittimme polveili niin kapoisilla hiekkateillä, tunnelmallisella mökkiniemellä, kallioilla kuin notkelmissakin. Silmäniloa oli siis koko retken ajaksi!
Taukopaikassamme Kärkelän Ratsutallilla meidät otettiin lämpimästi vastaan ja saimme lyhyen mutta kattavan selvityksen paikan menneisyydestä ja nykypäivästä. Hevosemme saivat hetken levähtää loimiensa alla sillä välin kun me ratsastajat nautimme vieraanvaraisen emäntämme tarjoamasta tilan oman hereford-karjan lihasta tehdystä makkarasta ja lisukkeista. Sanat eivät riitä kuvailemaan tuota makunautintoa. Jälkiruoaksi saimme tutustua vaunumuseoon joka on tilauksesta auki yleisölle. Nautin erityisesti paitsi kulkupelien, myös valjaiden ja suitsien tutkimisesta. Oheisesineistöä oli runsain mitoin kauniisti esillä, samoin upeita vanhoja valokuvia komeista hevosista. Tämä kuvan komea kiesi johdatteli minut Sherlock Holmes -tarinoiden tunnelmiin hämyisille kujille. :)
Virkistyneinä satuloimme hevosemme ja aloimme valmistautua vielä viimeiseen etappiin jossa matkasimme läheiselle yksityistallille. Tässä kuvassa pörhistelee uljas Wiskey ratsastajansa Lindan kanssa. :)
Satu se siellä katseli "omiensa" toimia ja saatteli meidät matkaan ja keräili loimet talteen. Lauma hyväntuulisia ja pälpättäväisiä ratsukoita (myös hevoset huutelivat tervehdyksiään tarhoihin tallin omille asukeille) sonnustautui matkaan.
Hevosten yöpaikassa katselimme "Vuosisadan Rakkaustarinan" syntyä kun ihanaiset issikat Wiskey ja Ising jakoivat "yötarhansa". Hevoset olivat tutustuneet toisiinsa jo matkan aikana mutta niistä tuli suorastaan erottamattomat. Harmi että kaikki räpsimäni kuvat Wiskeyn riemupukeista olivat epätarkkoja, sen verran hienot soidinrodeot se kauniille tammalle esitti.
Hauskaahan meillä siis ei luonnollisestikaan ollut pikkuisen pippurisen ruunan temppuilua seuratessamme.:) Aamulla palatessamme näkymä oli täynnä laitumillaan pötköttäviä rentoja hevosia, kyllä siinä silmä lepäsi.
Ja taas matkaan, veli Hopea! Tai omassa tapauksessani veli kirjava. En vieläkään muista minkä värinen tuo uljas ja uskollinen matkakumppanini Siglir on, mutta aivan upea herrasmies se lie sävystä piittaamatta. Paluumatkamme kulki läpi uskomattomien metsäreittien. Ratsastimme vierekkäin maailmaa parantaen ja maisemista nauttien. Paluupäivän sää oli jonkin verran lämpimämpi kuin lauantain kirpeä syyssää joten mikäpä siinä oli kopsotellessa keuhkot täynnänsä luonnon tuoksuja.
Paluumatkan levähdystaukopaikaksi oli valittu idyllinen pieni hiekkaranta. Jotkut virmat ratsut mennä pärskäyttivät veteen virkistäytymään, omani oli vähän sitä mieltä että menkööt nuoremmat. :)
Tässä kuvassa kahlailee pitkäkoipisten klaanin top2, Elfva ja Anniina. :)
Ratsuystäväni Siglir katselee ulapalle ja tuumailee. Tuo hevonen vaan on niin kertakaikkisen muru. Sitä ei laisinkaan haitannut se ettemme aina kuulleet askellajikäskyjä jonon kärjestä, totesimme vaan että "Tättärää!" ja seurannut vauhti saattoi olla mitä tahansa: tölttiä, käyntiä tai iloista neliä. Aina pysyimme mukana ja mieliala oli rentoutunut retkueemme menoa seuraillessa.
Pikkuhiljaa pitenevät varjot kertoivat vääjäämättömästi että retkemme alkoi olla lopuillaan. Hevoset jaksoivat hienosti porhaltaa pitkät rupeamat, taisivat nekin nauttia pitkästä yhteisestä vaelluksesta niillekin uusissa mutkissa.
Tuolta sitä tultiin maisemien halki kaikessa rauhassa ja mieli tyynenä. Työelämän kiivas tahti oli haihtunut takaraivosta eivätkä huolet painaneet. Kyllä se vaan niin on että yhdessä vietetty aika samanhenkisessä seurassa on korvaamatonta terapiaa työn vastapainoksi. Kiitos kaikille mukavasta reissusta!
