Tunnelmia lokakuiselta issikkavaellukselta, vihdoin!

16.-17.10.2010 sain kunnian osallistua islanninhevosten syysvaellukselle Karjalohjan maisemissa. Ensimmäisenä päivänä matkattiin Kärkelän ruukkitallille, ja hevosten yövyttyä "melkein siinä naapurissa" tultiin sitten toisten maisemien halki takaisin. Reissun järjesti talli Hestbakki, kiitos jo tässä vaiheessa Krisselle joka yllytti minut mukaan ja eritoten tallinpitäjälle Sadulle joka myös otti minut mukaan. :)

Reittimme polveili niin kapoisilla hiekkateillä, tunnelmallisella mökkiniemellä, kallioilla kuin notkelmissakin. Silmäniloa oli siis koko retken ajaksi!

Taukopaikassamme Kärkelän Ratsutallilla meidät otettiin lämpimästi vastaan ja saimme lyhyen mutta kattavan selvityksen paikan menneisyydestä ja nykypäivästä. Hevosemme saivat hetken levähtää loimiensa alla sillä välin kun me ratsastajat nautimme vieraanvaraisen emäntämme tarjoamasta tilan oman hereford-karjan lihasta tehdystä makkarasta ja lisukkeista. Sanat eivät riitä kuvailemaan tuota makunautintoa. Jälkiruoaksi saimme tutustua vaunumuseoon joka on tilauksesta auki yleisölle. Nautin erityisesti paitsi kulkupelien, myös valjaiden ja suitsien tutkimisesta. Oheisesineistöä oli runsain mitoin kauniisti esillä, samoin upeita vanhoja valokuvia komeista hevosista. Tämä kuvan komea kiesi johdatteli minut Sherlock Holmes -tarinoiden tunnelmiin hämyisille kujille. :)

Virkistyneinä satuloimme hevosemme ja aloimme valmistautua vielä viimeiseen etappiin jossa matkasimme läheiselle yksityistallille. Tässä kuvassa pörhistelee uljas Wiskey ratsastajansa Lindan kanssa. :)

Satu se siellä katseli "omiensa" toimia ja saatteli meidät matkaan ja keräili loimet talteen. Lauma hyväntuulisia ja pälpättäväisiä ratsukoita (myös hevoset huutelivat tervehdyksiään tarhoihin tallin omille asukeille) sonnustautui matkaan.

Hevosten yöpaikassa katselimme "Vuosisadan Rakkaustarinan" syntyä kun ihanaiset issikat Wiskey ja Ising jakoivat "yötarhansa". Hevoset olivat tutustuneet toisiinsa jo matkan aikana mutta niistä tuli suorastaan erottamattomat. Harmi että kaikki räpsimäni kuvat Wiskeyn riemupukeista olivat epätarkkoja, sen verran hienot soidinrodeot se kauniille tammalle esitti.


Hauskaahan meillä siis ei luonnollisestikaan ollut pikkuisen pippurisen ruunan temppuilua seuratessamme.:) Aamulla palatessamme näkymä oli täynnä laitumillaan pötköttäviä rentoja hevosia, kyllä siinä silmä lepäsi.


Ja taas matkaan, veli Hopea! Tai omassa tapauksessani veli kirjava. En vieläkään muista minkä värinen tuo uljas ja uskollinen matkakumppanini Siglir on, mutta aivan upea herrasmies se lie sävystä piittaamatta. Paluumatkamme kulki läpi uskomattomien metsäreittien. Ratsastimme vierekkäin maailmaa parantaen ja maisemista nauttien. Paluupäivän sää oli jonkin verran lämpimämpi kuin lauantain kirpeä syyssää joten mikäpä siinä oli kopsotellessa keuhkot täynnänsä luonnon tuoksuja.

Paluumatkan levähdystaukopaikaksi oli valittu idyllinen pieni hiekkaranta. Jotkut virmat ratsut mennä pärskäyttivät veteen virkistäytymään, omani oli vähän sitä mieltä että menkööt nuoremmat. :)

Tässä kuvassa kahlailee pitkäkoipisten klaanin top2, Elfva ja Anniina. :)

Ratsuystäväni Siglir katselee ulapalle ja tuumailee. Tuo hevonen vaan on niin kertakaikkisen muru. Sitä ei laisinkaan haitannut se ettemme aina kuulleet askellajikäskyjä jonon kärjestä, totesimme vaan että "Tättärää!" ja seurannut vauhti saattoi olla mitä tahansa: tölttiä, käyntiä tai iloista neliä. Aina pysyimme mukana ja mieliala oli rentoutunut retkueemme menoa seuraillessa.

Tämä ihanainen otus oli pakko kuvata vain siksi että sillä oli aivan upeat vaaleat jouhet ja myös erinomaisen suloiset vaaleat räpsyripset kaupan päälle. Hienoiseksi onneksi seurailin ihastellen tätä eläintä, ehdin varoittaa sen ratsastajaa kun ratsu reima meinasi pistää piehtaroiden rentoutuessaan rantatunnelmissa. Satulan kanssa hiekassa kieriminen olisi ollut katastrofi.

Pikkuhiljaa pitenevät varjot kertoivat vääjäämättömästi että retkemme alkoi olla lopuillaan. Hevoset jaksoivat hienosti porhaltaa pitkät rupeamat, taisivat nekin nauttia pitkästä yhteisestä vaelluksesta niillekin uusissa mutkissa.

Tuolta sitä tultiin maisemien halki kaikessa rauhassa ja mieli tyynenä. Työelämän kiivas tahti oli haihtunut takaraivosta eivätkä huolet painaneet. Kyllä se vaan niin on että yhdessä vietetty aika samanhenkisessä seurassa on korvaamatonta terapiaa työn vastapainoksi. Kiitos kaikille mukavasta reissusta!

Huisin jännittävä iltapäivä!

12.11.2010 matkasimme Huisin kanssa Muurlaan (ei kovin kauas siis) tapaamaan sukulaisia. Huisille tuli monta uutta asiaa samalla reissulla: panta, lämpömantteli, matkustaminen yksikseen häkissä (eikä sylissäni kuten tähän asti) ja ihan oikea ulkoiluretkikin. :) Kasvattaja-Johanna on sijoittunut kaahailumaastojen suhteen erinomaisesti, ja läheltä löytyi valtaisa hiekkakuoppien luvattu maa. Ensin isot koirat näyttivät vuoron perään Huisille mistä kana pissii ja ne lopulta jouduttiinkin telkeämään takaisin autoon puhkumaan innostustaan juuri tuosta edellä mainitusta syystä. (Toim.huom. Vinttareiden "kuri ja järjestys" on huomattavan keveää otteiltaan jos vertaa esim. staffien samaan toimitukseen.)

Huisin mielestä tapahtuma oli erittäin vakavaluonteinen ja porukan hännillä jolkoteltiin suu viivana ja korvat keskittyneesti rytyssä. :D

Lopulta rymyjengiksi valikoitui Huisin sisko jolla ei vielä ole kutsumanimeä. Pentu ei suostunut sitä koko päivänä kertomaan vaikka uskokaa pois, siltä kyseltiin tovi jos toinenkin. :) Myös Huisin emä Spagetti ponnahteli mukanamme, mutta kamera ei pysynyt sen vauhdissa mukana laisinkaan.

Siskolikkaa alkoi välillä jo suoranaisesti ottaa pattiin, kun hiekkamonttujen ensikertalainen Huisi ujosteli ja vallan katseli ympärilleen. Sisko olisi halunnut jo painattaa häntä suorana, mutta kuka sitä nyt yksistään hepuloitsee, ainakaan koko ajan? :)

"Eenymeeny" johdatteli Huisia pitkin monttuja tottuneesti esitellen isot työkoneet ja maistuvimmat männyntaimet.

Huisi kertoo: "Jos istun tässä näin ja napotan tummilla pippurisilmilläni ylöspäin näin..."

"... ihminen aivan taatusti menettää polvilumpioidensa hallinnan ja yletän halaamaan paljon kätevämmin. Muutaman pusunkin voisin muiskauttaa."

Kukkulan kuningatar se siellä kenottaa odottamassa siskoaan paikalle...

Kas näin! Yhteispotretti on valmis. :)

Rymyämisen päätteeksi Huisi könysi Bonnywapit-lauman keskelle nukkumaan, "Huisin väsyneenä" luonnollisestikin. Kotona se vietti ensimmäisen kokonaisen yön oman lauman "nukkuaitauksessa", luonnollisestikin painautuneena Rontin ja Helmin raidallisiin kylkiin.

Kiitos Johannalle hauskasta iltapäivästä hipustimien seurassa. Uuuuuudestaaaaaaan! :)

Tinahäät! Tättärää!

Miten aika meneekin niin huomaamatta! Kaapin kätköistä löytyy kuva kahdesta pelästyneen kauriin näköisestä nuoresta ihmisestä hymyilemästä hämillisinä vierekkäin shampanjalasit käsissään. Kuva on otettu mullistavalla tieteellisellä keksinnöllä, digikameralla. Kamera käytti tallennusmediana "korppua". :D

Kuvassa olemme tietysti minä ja Lasse, kuuntelemassa appiukon häissämme pitämää puhetta naamat "melkein" peruslukemilla. Aikaa kuvan otosta on kulunut kymmenen vuotta. Herttinen sentään, VUOSIKYMMEN!

Mitä kaikkea tähän aikaan onkaan mahtunut?

Tapasimme netissä ja asuimme eri paikkakunnilla, mutta tietoverkkoon ei meistä kumpikaan takertunut vaan kasvokkain tavattiin melkoisen pian, kauaskantoisin seurauksin. ;)

Vuokra-asuntoon muutin Lassen luokse vain muutamaa viikkoa tapaamisemme jälkeen ja vähän nopeasti sittenkin koska kämpässä oli kylpyamme ja vaaleansiniset kylppärin seinät. Ehkä mieskin oli aika ihana. Ja on edelleen. (Lähetin ensimmäisen tapaamisemme iltana huolehtivaiselle äidilleni viestin Vantaalta: "Tapaamani Lasse on aivan ihana, hauska ja turvallinen kaveri, ole rauhallisin mielin." Myöhemmin Lasse sulatti kyllä molemmat vanhempani tapaamisen ensi sekunneilla todistaen lausuntoni oikeaksi.)

Melko pian suhteemme alusta tapahtui vakava autokolari (muutaman viikon naimisissaolon jälkeen) jossa Lasse joutui keskenään kisailevien nuorten autoilijoiden väistöharjoituskeilaksi suojatiellä. Elämä pistettiin hetkessä melko perusteellisesti uusiksi, tai ainakin jouduimme "laskemaan reitin uudelleen". Vakuutuskorvauksilla ostettiin moottoripyörä. :)

Vaihtelunhaluisina ihmisinä muutimme sitten ensimmäiseen omistusasuntoomme Espoon Olariin. Läheinen keskuspuisto upeine lenkkipolkuineen tutustutti meidät hauskoihin ja lämpimiin ihmisiin. Kahdesta allergikosta leivottiin koiranomistajia alta aikayksikön. Hauska anekdootti muuttoon ja koiranhankintaan liittyen oli se että Lasse-jätkä se kanniskeli muuttolaatikoita kirjaimellisesti lihasvoimin sillä onnettomuudessa katkenneen olkavarren ydinnaula oli niin ikään mennyt poikki jossain vaiheessa. Asiaintilan todennut lääkäri olisi ottanut miehen saman tien päivystysleikkaukseen, mutta mies kertoi tulevansa vasta parin päivän päästä kun on ensin käynyt allergiatesteissä. Että sen verran akuutti oli koirakuume, molemmilla ymmärtääkseni. Rontti (20 kiloa suukkoja), muutti kotiimme samana kesänä.

Työpaikat vaihtuivat koulunsa päättäneellä nuorella rouvalla varmaan tiheämmin kuin hammasharjat, ja ehtipä herrakin muutamaa työpaikkaa kokeilemaan. Erityisen mieleenpainuva oli Lassen työpaikka jossa asunnon ostoa harkitessamme todettiin firman olevan erittäin vakaa ja työn taattu. Muutama kuukausi tupareistamme alkoikin sitten YT-kierros. (joka johti siihen että Lasse nosti liksaa kahdesta firmasta, toisesta irtisanomisaikana maksettavaa ja toisesta, uudesta työpaikastaan, normikillinkejä). Niin ikään minä sain muutamaa vuotta myöhemmin kunnian marssia irtisanottavien kärkinaisena ulos vakituisesta työpaikastani, vain löytääkseni toinen toistaan parempia työpaikkoja ansainta-aukon tukintaan. Nyttemmin työskentelemme molemmat läheisten ystäviemme yrityksessä. :)

Taannoisina kesinä saimme vihdoin kuitattua häämatkammekin. Ensimmäinen häämatkammehan oli tyyliä "taksilla Tikkurilasta Louhelaan". Virallisella "häämatkallamme" piipahdimme Lontooseen ihmettelemään ihmisvilinää, museoita ja yllätys yllätys, puistoja ja puutarhoja. :) Ei kai se niin nokonnuukaa ole, milloin sinne häämatkalleen ennättää?

Armas aviomieheni kuvailee "ei aina niin järjellisiä" mutta taatusti lennokkaita tempauksiani sanoin: Sinun kanssasi ei kyllä arkikaan muodostu tylsäksi. Minä puolestani rakastan mieheni päättelykykyä ja mustaa huumoria, suorastaan aikuisen miehen otetta elämään ja asioihin, ja taitoon estää minua tekemästä mitään peruuttamatonta tuhoa toilauksillani. :D Lisäksi hänestäkin on kuoriutumassa hassu. :) Olemme nauraneet, itkeneet, huutaneet, hihittäneet, hymyilleet, halanneet ja paiskoneet ovia ja sittemmin sopineet koko parisuhteemme kyllyydestä (mikä on todella haastavaa jos on mies joka ei halua tapella vaan keskustella järkevästi, onneksi olen erittäin kekseliäs tulistumisriitelijä). Kuitenkin kiistamme ovat olleet melko mitättömiä (näin jälkiviisaana ja takaraivoisena) koska ne _oikeasti_ tärkeät arvot ovat molemmilla samat. Kehitimme riitelyyn myös oivan ratkaisun, Ikean klaffituolit. Ne ovat pitkässä juoksussa kosmisen epämukavat istua joten riidat ratkottiin aina keittiön pöydän ääressä noilla klaffituoleilla istuen. Tuli nimittäin erittäin nopeasti tehtyä sovinto että pääsi pois mokomilta piinajakkaroilta. Nyttemmin olemme oppineet olemaan kinastelematta lähes kokonaan ja tuskatuolit on annettu eteenpäin. :) Vanhan mietelmän sanoin: "Kysyin kalliolta selviänkö tästä myrskystä.. kallio nauroi ja kertoi tulleensa jääkaudestakin vain sileämmäksi.".

Kaikkien kasvukriisien jälkeen (huom. olimme vain niukasti yli 2-kymppisiä mennessämme naimisiin) meistä on kehkeytynyt pari joilla molemmilla on omat metkunsa ja harrastuksensa, tilaa hengittää mutta myös läheisyyttä ja yhteisiä ajanvietteitä/projekteja. Kotiin on aina (ja on aina ollutkin) hyvä tulla reissuiltansa vain päästäkseen mahdollisimman nopeasti kertomaan rakkaalleen tuoreimmat kuulumiset ellei tämä ole ollut mukana.

Nyttemmin innokas kilpaurheilijaneito on siirtynyt enemmän taustajoukkoihin ja "laumanvartijatehtäviin" koiramäärän kasvettua kuuteen noppanenään. Entisestä "ei-minulla-ole-minkäänlaista-kilpailuviettiä" -miehestä on löytynyt aivan uusi puoli, pinnistäjä ja kovahermoinen urheilija joka kipusi tänä vuonna lajissaan tuloslistan puolenvälin yläpuolelle eikä kuulemma aio siihen lopettaa. Olemme siis vuosi vuodelta enemmän toistemme kaltaisia, tai vain samasta kohtaa vinksahtaneita.

Soitin viime vuonna hääpäivänämme Lasselle (levyltä, säästin hänet lauluääneltäni) Jim Croce -nimisen taitelijan kappaleen Time In A Bottle, jonka sanat pätevät edelleen. Lainaus tähän lienee ihan paikallaan, tapasimmehan alunperin netissä ja usein lähettelimme toisillemme (ällöromanttisesti ;)) mielialojamme kuvaavia laulunsanoja:

"If I could save time in a bottle
The first thing that I'd like to do
Is to save every day 'til eternity passes away
Just to spend them with you

If I could make days last forever
If words could make wishes come true
I'd save every day like a treasure and then
Again, I would spend them with you

But there never seems to be enough time
To do the things you want to do once you find them
I've looked around enough to know
That you're the one I want to go through time with

If I had a box just for wishes
And dreams that had never come true
The box would be empty except for the memory
Of how they were answered by you

But there never seems to be enough time
To do the things you want to do once you find them
I've looked around enough to know
That you're the one I want to go through time with"

Hitto vie, meinasin sanoa tähän että huisisti rakastan, mutta lähimenneisyydessä Huisiksi nimetty koiranpentuni kieltämättä kierouttaa tämän kunniakkaan "hokeman". Sanotaan nyt sitten vaikka että: Ihan mielettömästi rakastan. <3

Wunderbar! Alles klar!

Saksan Riedenissä pidettiin lokakuun vaihteessa agilityn MM-kilpailut. Sain suurenmoisen kunnian olla uutena jäsenenä siinä maailmanmatkaajien ja "agilityuskovaisten" joukossa, joka suuntasi matkansa paikan päälle kannustamaan suomalaisia koirakoita. Jo kärkeen kiitos Krisselle tästä mahdollisuudesta, vastaanotto oli ihan mieletön ja seura ihan legendaarista. Todellinen elämysmatka! :)
Mukanani oli taktisesti vain pokkarikamera, etten erehdyksessä olisi tullut katsoneeksi koko reissua etsimen läpi. Tässä kuitenkin muutamia fiiliskuvia.

Saapumispäivänämme meillä oli hetki aikaa kierrellä majapaikkakaupunkiamme Velburgia samalla kuin odotimme toista autokuntaa saapuvaksi myöhemmällä lennolla. Löysimme suorastaan kasapäin tällaisia pyöröpaalihahmoja joilla oli kaikilla erilainen "asu" päällään. Älyttömän hauskoja. :) Muutoinhan liikuimme paikkakunnalla kuin murtovarkaat yön pimeinä hetkinä, kilpailupäivät olivat pitkiä ja palasimme rättiväsyneinä hotelliimme osoittaaksemme ruokalistaa summittaisesti ja annoksen hävittyä lautasilta kaaduimme vuoteisiimme. Hotelliltamme oli n.40 minuutin matka itse kilpailupaikalle joten kerättyämme "aamutuimat" autoon alkoi villi ajo hallille toisen aamukahvikupillisen toivossa. ;)

Kaupungin laidalla oli pelto josta olisi muodollista korvausta vastaan saanut poimia auringonkukkia ja muita kaunokaisia. Pilvinen päivä ei valitettavasti tuonut kukkien ja ruskan hehkua täyteen loistoonsa.

Olisin voinut lähes kyltymättä käppäillä pitkin katuja ja kujia vain ihastelemassa taloja. Yhtään samanlaista ei ollut, tiet olivat kapeita ja idyllisiä.

Katumaisemaa kera persikan sävyisen talon. ;)

Talojen seinissä näkyi paljon erilaisia kohokuvioita ja maalauksia, tässä appelsiininvärinen talo.

Valaisimet, kaiteet ja erilaiset kukkatelineet ikkunoilla olivat kaikki myös uniikkeja. Paikallinen kyläseppä oli tosiaan tehnyt taidetta, tässä vain yksi esimerkki romanttisesta kaiteesta kaunistamassa katukuvaa.

Kirjavaa katukuvaa. Tuolla olisi taatusti vaikeaa olla närkästynyt kovin pitkään, niin paljon vaivaa asukkaat olivat nähneet kaupunkinsa koristelemisessa.

Jokaiselle jotakin. :)

Tämän talon oli ruska pukemaisillaan hehkuvaan punaiseen. Kukkapurnukoita ja koristemaalauksia oli kertakaikkiaan joka puolella.

Lähes "pakollinen" kirkontorni. Ei mitään uusinta uutta.

Hihkuin suorastaan riemusta nähdessäni tuon kuvan keskellä olevan vaalean talon. Koko talon seinä mukaili katua ja myös katto kaartui kauniisti. Siinä on rakentajakin saanut miettiä hetken kynänsä ja paperinsa kanssa, tuskin tuota on ihan fiilispohjalta täräytetty menemään.

Virallisesti olimme etsimässä pankkiautomaattia, mutta ei meillä niin kovin kiire ollut kuten kuvasta näkyy. Krisse se siinä äimistelee vuorostansa.

Raatihuone tönötti keskeisellä paikalla, ja tuo keltainen talo oikealla on eräs Hotel Zur Post:in rakennuksista. Aivan mieletön paikka sisältä erilaisine saleineen, huoneineen, sisustuksineen ja salaperäisine käytävineen.
Vähät minä rintamamiestalon "elintasosiivestä" välitän, tuommoisen tornin minä haluan!

Jälleen yksi esimerkki kädentaidoista, hotellin "kyltti". Sisältä löytyi kattava valikoima pienoismalleja jotka kuvasivat postivaunujen mallia eri aikakausina.

Pikku katsaus hotellimme "sisäpihalle". Tuosta sitä jolkotettiin reppuinemme autolle "Kardemumman yössä". Ja mitäkö varten?

Tätä! Kilpailut olivat henkeäsalpaavan jännittävät, kyyneleet silmiin kihottavat ja tunnelma käsinkosketeltava. (Luulen että kämmenistäni lähtee pian nahka, niin kovin taputimme lähes joka suoritukselle.) Tässä kuvassa suomalaisten mitalijuhlaa luokan päätyttyä. Kyllä oli hienoa olla paikan päällä hurraamassa taitaville suomalaiskoirakoille ja iloitsemassa toki muidenkin huippusuorituksista!

Lähtöpäivänä autokuntamme jakautui kahdelle lennolle. Krissen ajatuksena oli pyörähtää Munchenia ihastelemassa. Minä en suostunut lähtemään minnekään ennen kuin olin upottanut tuon tuossa, varmaan puoli gallonaa Caramel Macchiatoa bongaamastani Starbucksista. Se oli vielä parempaa kuin mitä muistinkaan, ja sillä sokerimäärällä juostiin pitkälle. :)

Jos en ihan väärin muista, taustalla komeilee syyspäivän auringossa Marienkirche. Vaikuttava rakennus.

Päivänsäde Maijakin nautti selvästi kirmailusta ulkoilmassa. :D

Viehätyin edellämainitun rakennuksen moniin koristeisiin. Oli pakko katsoa sanakirjasta että kyseessä ovat gargoilit ihan kotimaisessa kielessäkin. Hulppean näköisiä hurjimuksia. Haluaisinpa nähdä nuo napakassa kesäsateessa harjoittamassa "ammattiaan".

Tämä koijari tosin näytti siltä että sillä on uusin oppimani saksan kielen sana, durchfall. Erittäin kuvaava sana kauniisti ilmaistuna vatsataudille. ;)

Tyttö varjoisen kujan kiehkuralla.

Tässä on se mitä jäi jäljelle vuokra-autostamme. Tai sitten mainos lentoasemalta.

Laadukkaita agilitykuvia löydätte seuraavasta Jukka Pätysen galleriasta
Oikeudet kuviin luonnollisestikin hänellä itsellään.

Olipahan ihan mieletön reissu. Niin paljon jäi tutkimatta että pitäisi vallan mennä uudelleen. Maijan saisin varmaan helposti mukaani siihen kuusikerroksiseen kirjakauppaan johon meinasimme juurtua pahemman kerran "ohikulkumatkalla".

Ensi vuonna agilityhuiput kohtaavat Ranskassa, jokohan pitäisi aloittaa kielikurssit? :)

"Salamointia"

Ennen muuatta ratsastusretkeämme Krissen kanssa pääsin jahtaamaan kameran etsimeen kahta pientä koiranpentua. Toinen koirakakaroista on edellä mainitun emännän ja toinen Minnan. Eli karvaiset tyttäret islanninlammaskoira Disa ja australiankelpie Usva täydessä vauhdissa, kuin pienet rasvatut salamat! (Ja ei, kumpikaan kuvien pentusista ei ole minun, vielä se laumanjatke antaa odottaa...)


Tässä ensin Disa. Katsokaa mitkä ihanat hapsottavat punkkarikarvat sillä on! Ihan omana kerroksenaan vauvakarvan päällä. :D

Tyttäret kaivoivat yksimielisesti hepulia esiin koivunjuurakosta.

Löytyi!

Ps. Jos olette koskaan miettinyt miltä näyttää pikkuruinen rättiväsynyt koiranpentu jota on juuri toinen karvalapsi mankeloinut aavistuksen liian rotevasti... Tältä. :)

Meri muttei hädässä

Kohtuullisen vakuuttava paikka tuo Bengtskärin majakka! Suuntasimme Marine Linesin (mainosmainos) risteilyn putputtamana katsomaan tuota Suomen eteläisintä asuttua kolkkaa risteilyisäntämme kertoessa majakasta, sodista, saaristoluonnosta ja -eläimistä. Oli nimittäin kyseisellä herralla tietoa ja intoa enemmän kuin osasin ikinä toivoakaan, ja matka osoittautui varsinaiseksi elämykseksi kaikin puolin.

Olisin voinut katsella tyrskyjä, kallioita, pilviä ja aavaa merta vaikka päivän. Sentään muistin ottaa kuvan myös retkemme pääkohteesta. ;)

Kuuntelimme saaren opasta, mutta risteilyisäntämme selvitys oli ollut jo niin perinpohjainen että annoimme ystäväni Tarun kanssa itsellemme mahdollisuuden kytätä pikkuruista rupikonnaa kameran etsimestä hetkisen. Verratkaa apilanlehteen, konnanen oli piskuinen ja sievä kuin sika pienenä. :)

Perhosia rantakukassa. Tuo kasvi on paikan päällä nähtynä aivan kosminen kontrasti karulle kiviselle luodolle. Neitoperhoja, sitruunaperhosia, nokkosperhosia ja vielä joku neljäskin oli parhaimmillaan samaan aikaan kuvassa. Millainen pienoisidylli kivisessä poukamassa.


Pakolliset taidekuvat (horisontti kenollaan). Joo, olisi tuon voinut korjatakin, mutta säilyypähän vaikutelma että portaita kiivettiin kohti tornia ja kurkisteltiin maisemia joita majakanvartijat ovat aikanaan pälyilleet.

Valoa kansalle joka pimeydessä pirulauta seilaa kaikensorttisilla purkeilla. On niitä hulluja (merenkävijöitä) joka lähtöön. :D

Se oli tuo Bengtskär semmoinen paikka että olisi kelvannut muillekin kuin suomalaisille, joten sitä on täytynyt vähän puolustaakin. Tarinat sodan tuoksinasta majakkasaarella ja sen läheisyydessä karmivat selkäpiitä, hurjia ovat olleet soturit molemmilla puolilla.

Portaikon syövereissä.

Majakan torni on ajan saatossa ottanut osumaa niin ihmisen kuin luonnonkin voimista. Upeaa graniittia.

Hommassa on koira haudattuna. Tai ainakin Lasse. Kyseessä puolustusasemat rantakalliolla.

PS. Jos iskee hiuko Hangossa ollessa, älkää vaivautuko Kotipizzaan. Ihan sisäänajotien varressa on loistava "karvakäsikuppila". Melko pitkään annosten tuloa odotettiin mutta voi hyvän tähen sentään että lähti nälkä. Meikäläisen salaatin pilkkomiseenkin oli taatusti mennyt tovi jos toinenkin, joten jäppiset saivat nälkämouruisen odottelumme nanosekunnissa anteeksi. Ja oli meinaan hyvvääää. :)