maanantai 14. huhtikuuta 2008

Yksinhuoltajan yöelämää

Lasse sonnustautui matkaan ja koirillamme naksahti "kotona"-kytkin päälle. Likat vahtivat jokaista rasahdusta ja Sako nakotti kenkähyllyssä puoli iltaa vahtimassa pihalle. Kyllä saivat möröt kyytiä! Päätin lopulta lähteä neidin kanssa kävelylle että vähän rauhoittuisimme. Ei muuta kuin Goretexia pintaan emännälle ja koiralle. Sää oli sen verran lauha ettei sateen ropina lippikseen tuntui aika rauhoittavalta ja Sakokin oli poikkeuksellisesti rento ja kuulolla.

Motarityömaalla oli sunnuntain rauha ja valkkailin hyvännäköisiä sateen kostuttamia kiviä kotiin kuljetettavaksi. Osa oli liian isoja, niitä pitää palata hakemaan auton kanssa myöhemmin. Tiedä sitten mikä tilapäinen mielenhäiriö (muiden joukossa) oli päättää että pari murikkaa pitää saada kotiin _heti_. Kilon moukuran pujotin huppuuni kun ei taskuunkaan mahtunut ja semmoisen Egon painoisen pätiskän ronttasin kainalossani. Sakokin tassutteli kuin aseenkantaja vierelläni eikä pätkääkään kiskonut fleksissään, arveli kai että tulee karvatupenrapinat jos nykäisee narusta ja emäntä pudottaa teräväreunaisen aarteensa varpailleen/kuristuu huppuunsa

Käydessämme yöpuulle Sako piti kymmenen minuuttia murtovarkaankarkoitus-uaaaaa-huutoa ikkunasta sänkyyn -akselilla ennenkuin käpertyi kainalooni. Yön mittaan selvisi mikä Egoa risoi edellisenä yönä, koska sama meininki oli muodostumassa yömme viihteeksi tälläkin kertaa. Kyllä nauratti kun homman syvin olemus selvisi, enpä ollut tullut ajatelleeksi.

Ego liimautui aivan iholleni ja oli äärettömän rauhaton, steppasi ympäriinsä, koitti nukkua naamani päällä, työnsi viiksiään nenääni, änki peiton alle, ryömi jalkojeni päällä, oli kuumissaan, tärisi ja läähätti. Pitkän aikaa unisena vain rauhoittelin sitä ja koitin työntää tulikuumaa koiraa pois iholtani ennen kuin hoksasin homman juonen. Kas, olin lauantaina keittää päräyttänyt koirille tuhdin annoksen puuroa (ts. tummaa riisiä, lihaa, herne-maissi-paprika -sekoitusta sekä vähän kauraleseitä). Lisäksi koirat olivat saaneet vuotaluita. Lopputulos: koko laumalla oli enemmän tai vähemmän ilmavaivoja. Tämä on lähes ainoa asia joka saa Egon aivan tolaltaan. Eli kaikki rehaaminen ympäri kämppää on johtunut siitä että se on koittanut pikku-raasu paeta lurisevaa vatsaansa tai häntänsä alta kuuluvia narahduksia.

Usein monimutkaiselta tuntuville tapahtumille on ihan looginen selitys. Voi pikkuista koiraa. (Ei sillä, vaikka se sympatiat saikin, se nukkui myös aamun pari viimeistä tuntia häkissä niin että sain juuri ennen kellonsoittoa nukahdettua oikein syvään uneen ja näinollen heräsin "hjärttaslaagiin"...).

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Kyllä kääpiöpinseri on sitten viisas. :)

Ei kommentteja: