Tänä aamuna herättiin lauman kanssa saattamaan Lassea työmatkalle. Tai siis muut saattoivat, Rontti oli aamu-ulkoilun jälkeen suksinut suorinta tietä vuoteeseen, se selvästi tiesi että kello on ihan luvattoman vähän. Saatuamme miehen tien päälle ryömimme koirien kanssa takaisin vuoteeseen, ja päätimme nousta vasta kun on valoisaa.
Suorittaessani katsausta työmarkkinaan Sako tuli tuuppimaan nenällä siihen malliin että "Ämmä vipinää puntteihin, neidit vaatii äksöniä!". Olin ensin ajatellut kävellä Sakon kanssa keskustaan, mutta kuumemittari näytti edelleen sellaista lukemaa että unohdettiin tämä "pitkä marssi". Helmi oli myös into piukkana lähdössä matkaan joten jätin äijäkoirat kodinvahdiksi ja pakkasin tytöt autoon.
Ensin harjoiteltiin vähän asiallisesti kulkemista Lohjantähden parkkihallissa (koirallehan ei soviteta takkia tahi valjaita viemättä koiraa liikkeeseen, tämä on ihan must etenkin staffin kanssa jonka kroppa on niin hassun mallinen verrattuna "peruskoiriin".). Tämä päättyi siihen että likat vetivät hännät kikkaralla joka suuntaan, jopa Helmi joka yleensä kyllä liikkuu maltillisesti kun siltä pyytää. Ensin koitin saada Helmille valjaat, semmoiset "vänttiset" konsa y-malliset etenkin canicrossatessa pyörähtävät sen verran että se etujalkojen välistä menevä remmi hiertää kainalon auki. No, kuten arvata saattaa, ei löytynyt sopivanlaista kokoa. Se on tehtävä valjaat vastedeskin itse vaikka olisin kyllä himoinnut nahkavaljaita kun olen semmoinen valjasöljyfetisisti ja pidän siitä että koirille saa varusteita jotka oikein huollettuna kestävät vuosikaudet. Neidit olivat tietysti innoissaan kaupantädeistä, ja sainkin estellä hunneja ripustautumasta myymälähenkilökuntaan joka tuli karvanaamoja tervehtimään. Etenkin Helmi tuntui olevan totaalisen haltioissaan, ja aina uutta valjaskokoa etsittäessä se karkasi kiertämään "kunniakierroksen" hyllyn takaa. Kuitenkin se tuli oikein kauniisti kun kutsuttiin (vaikka usein aivan eri suunnasta kun mistä sitä odotin, mutta ei se koskaan pitkälle mennyt eikä ottanut mitään suuhunsa vaikka kävikin ilmeisesti leluhyllyllä) ja sovitti valjaita ryhdikkäästi.
Noh, kun ei ryhtikään auttanut valjaiden kanssa, siirryimme sovittamaan takkeja. Ja oikein sopuhintaan sieltä lopulta takit saatiinkin molemmille tyttösille. (Ja kaavamateriaalia omia kokeiluja varten, Sakon ensimmäinen loimi on vähän semmoinen "viitta"-mallinen ;) ). Myös Helmille saatiin loimi joka on pieni ihme, yleensä staffin kropan malli aiheuttaa sen että suht lyhyttä selänpituutta vastaan on vaikea saada takkia jossa olisi riittävän suuri kaula-aukko staffin "sirolle" päälle. Mutta nyt tärppäsi. Nokat autolle, ja seuraavaan kauppaan josta tyhjennettiin ale-kori Sakon kanssa Helmin odottaessa autossa.
Koska koirissa oli virtaa kuin pienissä voimalaitoksissa, päätin lähteä kartoittamaan Lohjanharjun ulkoilumaastoja. Aloitin sivummalta jossa ajattelin olevan vähemmän kulkijoita. Siellä kuuluisalla "sivummalla" uskalsin sitten suorittaa pieniä laittomuuksia eli pidin likkoja irti. Espoossa emme koskaan löytäneetkään vastaavanlaista männikköä jossa olisi nähnyt niin pitkälle kuin tuolla, joten olisin ehtinyt aina saada koirat luokseni ennenkuin vastaantulija olisi ehtinyt huomata niiden irti olevankaan. Sakohan tulee kyllä kutsusta luokse, mutta nyt se oli Helmin kanssa juoksemisesta niin kierroksilla ettei mammalla ollut mitään uutisarvoa. Noh, samahan se, Helmi tuli kutsusta luokse joten siinähän sen Sakon olisi kytkenyt samalla kun tuli peesissä korvat suorana.
Kuljeksimme aikamme vähemmän tallattuja polkuja koirien nauttiessa sanoinkuvaamattomasti hankirallista. Sakohan ei ole vielä irti ollutkaan muualla kuin kotipihalla oikeastaan. Nyt otettiin kyllä vapaudentunne korkojen kanssa takaisin, neitoset menivät kuin viitapirut, milloin Sako edellä, milloin Helmi tiennäyttäjänä karahka suussaan. Niiden riemu oli niin näkyvää ettei sitä voinut itsekään kuin nauraa ja ilakoida pitkin metsää. (sieltä se kylähullun maine kumpuaa, viimeistään ;)). Ja millaista metsää!? Taivaallista männikköä, mukavasti puuterilunta ja jalkojen alla lumipeitteistä pehmeää kanervikkoa. Tällä kertaa metsälenkki ei tuntunut ollenkaan tarpomiselta, mahtavaa!
Kuvittelin ettei Sako yhtään seuraa missä kuljen, vaan menee Helmin perässä ihan sukkana. Päätin testata tämän olettamuksen, ja menin puun taakse piiloon. Tosi piiloon, minä michelinukko-toppavarusteissa törrötin varmaan puoli metriä puun molemmilta puolin, mutta piilo on piilo, pitihän minun nähdä mitä tapahtuu. Kas kummaa, alle viiden sekunnin tuli Sako etsimään. Kokeilin tätä vielä muutaman kerran ja voi että millaista faarttia kaverukset syöksyivätkään polkua takaisin kun huomasivat emännän taas jääneen kupeksimaan kesken lupaavan kaahauksen.
Jos aina välillä epäilyttääkin että oli virhe ottaa Helmin johtamaan laumaan toinen narttu, Sako on kyllä todistanut luonteellaan olevansa aikamoinen nappivalinta siltikin. Ei kukaan muu koiristamme edes uskaltaisi juosta Helmin kanssa noin, pojat ovat vähän muutenkin semmoisia polulla tassuttelijoita. Mutta nähdessäni Helmin innon kun kerrankin joku tuli vähintään yhtä kovaa mukana, olimme kaikki innoissamme.
Tästä kaikesta vuodatuksesta johtuen talossa on kertakaikkisen hiljaista. Sako nukahti jo autoon kotimatkalla, eikä kyllä sisään tultuammekaan viittä minuuttia mennyt ennenkuin "mustilainen" oli kerällä koiranpedissä Helmin vallattua nojatuolin. Aahh, mikä taivaallinen rauha. Merkki seinään, olen kerrankin tainnuttanut nuo ikiliikkujat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti