tiistai 29. tammikuuta 2008

Maanantai-illan huumaa

Helmin kanssa käytiin eilen illalla järjestämässä taas hupia läsnäolijoille agilityharkkojen merkeissä. Oli twistiä ja jaakotusta ja kaikenmaailman sanoja, tuntu kuin olisin ollut aloittelija jossain pro-aerobic -treeneissä kun kaikki termit olivat uppo-outoja. Noh, pipo putkella painettiin neidin kanssa ja ihan ookoohan se meni. Erehdyin jo ehdottamaan Virvelle uutta linjaa ennenkuin hän sanoi että ihan oikeinhan se äsken meni, mitä sä nyt veivaat? Totesin sitten vaan että ehkä mie lakkaan ajattelemasta ja teen vaan. Kannatti.

Havaitsimme myös että Helmin aikas laakeisiin hyppyihin on turha puuttua, koska sillä on uusi suunta jo otettuna ennen kuin se tulee alas. Jos sitä alkaa liikaa kiirehtiä, tulevat rimat samaa matkaa. Hauska oli kun treeneissä tehtiin pitkästä aikaa pussia. Helmihän kisoissa kieltäytyi menemästä identtiseen kötöstykseen, mutta tuolla yhtäkkiä suhautteli sieltä ihan estoitta.

Helmi yllätti myös osaamalla poispäinkäännöksen hyvin vähin avuin. Tokihan tämä tapahtui ollessamme viimeisenä vuorossa eikä todistajia ollut enää mailla halmeilla. Silti olin haljeta ylpeydestä ja puhkuimme molemmat koko kotimatkan, Helmi ja minä.

Helmin tempauksiin kuuluu ehdottomasti hauskimpana eiliseltä sen "naturistitanssi". Helmi ei voi sietää pantaa, valjaita saati sitten takkeja päällään. Pannat pitää rapsuttaa pois, valjaat hinkata pensaisiin... ja mitä takkiin tulee, laskin peltolämmittelyrundiltamme 41 reipasta ukemia kun likka koitti piehtaroida hienon loimensa pois. Ilmanko on örkillä sikspäkki kunnossa ja kroppa somana. Mokoma anti-prinsessa eteni seljällään hyvän pätkän peltoa emännän tikahtuessa nauruun ja laskiessa kuperkeikkoja. Parhaimmillaan nämä "arabialaiset a'la stafford" tehtiin täydestä laukasta milloin mitenkin päin kierien.

Sako oli kunnostautunut suihkuverhon teurastuksessa. Eilen oli vähän aloiteltu, tänään laitoin siihen GetOff:ia joka Lassen lausunnon mukaan oli maittanut kahta paremmin verhon ohessa. Kaikkea se keksii, nuori älykkömme. :D Nyttemmin naurattaa, äsken ei vielä juurikaan.

maanantai 28. tammikuuta 2008

Eilen käytiin pällistelemässä moottoritietyömaalla. Sillasta pääsi jo yli, vaikka toiseen suuntaan menevät kaistat sillankansineen puuttuvat vielä. Komeita kallioleikkauksia pääsi ihastelemaan läheltä, syksyyn mennessähän tuosta vain viiletetään kohti työpaikkoja "nasta laudassa" ja jäävät vallan huomaamatta näyttävät seinät vivahteineen. (Enää en ihmettele miksi siellä räjäyteltiin rivakasti vielä taannoin.) Harmi että työmaan läpi tuntui köröttelevän aika paljon "sunnuntaiautoilijoita", siinä olisi ollut hyvää baanaa antaa koirien paahtaa täysillä. Kaunis päivä selkeästi innoitti väkeä tutkimusmatkoille.

Toisaalta ehkä oli ihan hyvä että hunnilauma pyristeli naruissaan, niitä kun tuntui sapettavan takkien pukeminen ihan toden teolla. Ego peruutti uudessa takissaan auton alle jo kotipihassa ja rapasi sen kauluksen kun takki oli ollut päällä 25 sekuntia. Rontti ravisteli, Helmi koitti kieriä tienpientareen pusikoissa saadakseen takkinsa irti, ja Ego kiehnäsi kylkeään Sakoon hyppien sen rinnalla pysyäkseen vauhdissa. Kyllä huomasi että uudet takit ja varmaan talven ensimmäinen takkikeli sai illiäiset ihan hassuiksi. Ainoa joka EI reuhtonut takissaan oli Sako. On se vaan fiksu likka kaiken kenguruimitoinnin alla. :)

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

Nirhaumia niveliin

En voi käsittää nykyisiä "pakkausstandardeja". Kaikki tietävät nämä pahviset "esittelylaatikot" joissa on sitten se semmoinen pomminkestävä muovipakkaus sisällä. Kuin kiusallaan ovat vielä laittaneet tuon muovihirvityksen kulmiin ne semmoiset pätiskät joilla esim. kirsikkatomaattirasian saa auki ja kiinni, tosin tämän pakkausmallin kanssa vastaavasta toiminnosta ei ole toivoakaan koska tuote on taatusti vesitiivis 300 metriin saakka. Tässä tuotteessa ei myöskään ole kahta suoraa pintaa niin että sen saisi sievästi leikattua auki (koska leikkaaminen on sulattamisen lisäksi ainoa keino päästä sisältöön käsiksi...). Kuolemaa halveksuen teuroin jonkinlaisen reiän partakonelaatikkoon, selvennettäköön että kyse oli takuutuotteesta Lassen joululahjan pärähdettyä p*kaksi kolmannella käyttökerralla. Sitten tuosta sahalaitaisesta ja hain lailla irvistelevästä reiästä työntämään kättä lootaan jossa tuotteet olivat sievästi aseteltuina eroon toisistaan, -yllätys- lisämuovivuorauksella että pysyivät siististi järjestyksessä mutta esineiden poisto-operaatiossa hetken näytti siltä että häviän pakkaukselle 2-0.

Kaiken huipuksi laastaroidessani sormeani huomasin laturin johdossa tarran jossa hyvin visuaalisesti selvitettiin jotta johtoa ei kannattaisi leikata saksilla poikki. Teutaroituani talousvälineineni tuon kaiken pahan esiasteen kanssa olen täysin vakuuttunut että heiveröisen johdon varoituslappu on aivan oikeassa paikassa, tosin myös muissa pakkaukseen kuuluvissa tarvikkeissa olisi pitänyt olla vastaava varoitus teräaseiden kanssa toimimisesta.

Kieltämättä koko toimituksen ajan mielessäni pyöri visio siitä mitä tekisin jos ikinä saisin käsiini sen henkilön joka ensimmäisenä on tällaisen pakkaustavan keksinyt. Ja kuka jumaliste oli samaa mieltä että "Onpa hieno! Tätä me käytämme!". Sama heppu voisi tienata omaisuuden alkamalla valmistaa lentokoneiden mustia laatikoita samalla metodilla, olisi kevyt ja kelluu. Siis edellyttäen että ehtisi markkinoille ennekuin minä saan selville kuka tuo ihmiskunnan tuhon lähettiläs on...

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Sadepäivän iloja

Illalla jatkettiin sisällä hupailua. Ostin kauppareissullani koirille paitsi sadetakit myös iiiiisot paistetut luut. Niistä riittääkin taas hetkeksi puuhaa koirille.
Egon spesialiteetti on "kierrejäystäminen", helppoahan tuo olisi jos ei sitä tekisi pää alaspäin??

Helmi puolestaan rouskuttaa tassut tanassa ja hartiavoimin kiinni pitäen. Malliesimerkki siitä että kaiken mitä Helmi tekee, se tekee 110-prosenttisesti. Helmin alla on iso matto joka ei ole suorana pysynyt sekuntiakaan siitä päivästä lähtien kun Sako tuli taloon. Ei mikään koiraperheen valinta siis.

Säätiedotus lupaili että huomenna ei sataisi. Peukut pystyyn ja unta palloon.

lauantai 19. tammikuuta 2008

Monsuunikausi

Olemme saavuttaneet absoluuttisen maksimin mitä sateen sietämiseen tulee. Otin koirat sisään aamupissiltä, huomasin portin auenneen yön myterissä MUTTA totesin KAIKKIEN koirien olevan aidan sisäpuolella. Voimme todeta sateen nujertaneen koiraeläimemmekin.

Okein, oli vähän yliampuvaa ostaa "toppaloimet" koirille tuossa pari viikkoa sitten. Jospa tässä voisi koettaa käänteistä toimintamallia, ostaisinkin sadeloimet? Jäin kiinni, olen katsonut ensi viikon säätiedotetta jossa luvataan sopivaa -5 astetta ja päästään taas liukastelemaan kun talvi yllättää suomalaiset ensimmäisen kerran tämän vuoden puolella. Ensi viikolla valittelen sitten taas kun tie on jäässä enkä pääse kotiin. Koskaan ei ole hyvä.

Torstaina pidettiin oikein hupia sisällä kun ulos ei kertakaikkiaan kukaan halunnut. Silppusin paketillisen nakkeja joita Lasse sitten piilotteli pitkin keittiötä ja olkkaria. Tähän mennessä juttu kuulostaa absurdilta mutta otimmehan toki koiratkin mukaan hauskanpitoon. :) Yksi kerrallaan pääsivät koirat etsimään oman satsinsa nakkiloita, ja armoton nenätyöääni täytti talon. Sako osoittautui ensimmäisellä virallisella piilotuskeikallaan varsin taitavaksi ja määrätietoiseksi etsijäksi. Ei sillä, tuon kokoisella nenällä pitääkin tulla valmista.

Helmillä oli niin paljon virtaa sen odotettua vuoroaan mielestään aivan liian pitkään että se painoi kuin villiapina metrissä seinällä eikä malttanut keskittyä ollenkaan. Lopputulos oli että se läähätti niin kuumissaan ettei enää oikein osannut käyttää nenäänsä. Loppua kohti sentään vauhti vähän laantui ja löytyi myös ne nakinpalat jotka oli "piilotettu" keskelle lattiaa.

Rontti taas oli varmaliikkeinen vanhempi herra, sille syttyi kiilto silmiin kun se päästettiin portista, mutta se eteni tasaisen reippaasti nameja ohittelematta. Oli kiva nähdä kun sekin nautti silminnähden työstään, ja toisaalta oli hauska nähdä miten se osaa jo tarkistaa tietyt paikat eikä vain mennä nenänsä varassa. Monitaituri selvästikin.

Ego niinikään heräsi talvihorroksestaan kun se päästettiin omaa nakkiannostaan etsimään, vilkkaasti se töpsehti paikasta toiseen herkkuja poimien. Kaikilla koirillamme oli yllättävästi haastetta pienen sokkeloisen talon sisäetsinnässä heti jos nakki oli "irti lattiasta". Hajujälki sekoittui tehokkaasti ahtaassa tilassa ja töitä oli todella tehtävä keskittyen. Egon valtti on sen ilmavainutaito. Siinä missä muut vaan nostavat vähän nokkaansa ja toivovat parasta, Ego nousee jäntevästi takajaloilleen kuin mangusti ja ottaa sitten tarkkoja suuntimia lihajauhomäisketuotteiden sijainneista.

Hauska oli huomata että kyllä tuo kymmenen minuuttia rankahkoa aivotyötä per nenäeläin tainnutti lauman varsin totaalisesti siinä missä parin tunnin natsikuritassuttelu hihnoissakin. Etenkin Sako tuntui mukavan raukealta saatuaan käyttää päätään. Sakon nenästä puheen ollen, siitä puuttuu pieni pala. Se on tapahtunut ollessamme kotona, mutta tarvittaisiin CSI tutkimaan miten kaikki on tapahtunut. Onko flikka paininut jonkun kanssa ja telonut, nyhrännyt sen itse toikkaroidessaan jonnekin vai onko sitä joku kerrankin osunut kuonoon komennusmielessä.
Kaikki vaihtoehdot ovat hyvin todennäköisiä koska joka ikistä toimintaa toteutettiin seitsemän minuutin sisällä kotiintulostani. Jostain syystä kotiin tullessani hyvin usein alkaa ajatusteni taustalla soida vanha poppikamaluus "Mennään apinatarhaan eikä ikinä pois, mennään apinatarhaaaaann..."

maanantai 14. tammikuuta 2008

Raparallia

Tänään oli Sakolla oikein urakkapäivä. Ensin lastasin sen autoon ja ajettiin vaihteeksi eläinkauppaan hakemaan kevythäkki. Tuo lentokuljetusboksi on kuin patarumpu ja kun sinne ujuttaa yöåymään pitkäraajaisen koiran, on kumina taattu. Lisäksi "pehmokenneli" on isompi joten ehkäpä nuo yötramppaamiset jäävät koikkalaiselta vähän vähemmälle. Epäilen edelleen että sillä mahtaa olla vähän jotain kasvukipuja jotka pitävät unen keveänä ja ajavat ylös verryttelemään nyt kasvupyrähdyksen aikana. Tokihan joidenkin mielestä minulla on jo johtajuusongelma ja sata muuta oiretta kun koira valvottaa. ;)

Sen jälkeen ajeltiin ympäri "Härmää" etsimässä jos jotakin, hienosti osasi Sako odottaa yksin autossa. Ajattelin että siellä ois alkanut tuhannen tulimmainen joikaus kun selkänsä kääntää, mutta vielä mitä. Palkkioksi tästä loistokäytöksestä Sako pääsi hiekkakuopalle juoksemaan. Pehmeä hiekka teki tehtävänsä sekä koiralle että emännälle, mutta silti Sako lähtee kyllä vielä Helmin kaveriksi agilityharkkoihin että Lasse ja pojat saavat vähän hengähtää.

Päivän hupihetki koettiin hiekkakuopalla kiivetessämme suht jyrkkää märkähiekkaista rinnettä ylös. Sakolla niinkuin muillakin isoilla koirilla on aivan vilpitön tarve tulla "vastaan" ihan kirjaimellisesti kun emäntä puskee mäkeä ylös hitaasti. Kuten arvata saattaa, Sako teki sen vieläpä aivan yllättäen kun olin jo ihan hapoilla ja melkein verta sylkevänä kiipeämässä viimeistä taivalta.. Tadaa! Tuu jo! (tassut olkapäille niin että pätsähti). Kyllä hetken aikaa kädet kävivät ihan ropeleina ja mietin että mahtoiko nousun alkupäässä olla isoja kiviä jos tästä lähdetään heippakuperkeikkaa takaisin alas. Olisi varmaan ollut sellainen Kodak-moment.

sunnuntai 13. tammikuuta 2008

Koulun penkillä

Koitetaanpa typistää tottis-kokemuksemme. :D

Laitoin Sakolle Rontin autovaljaat, eli koira on nyt 21,5-kiloinen, Rontin valjaiden ja Helmin pannan kokoinen. Osan matkasta Sako pyöriskeli valjaissaan, mutta asettui lopulta istumaan ja nukahti ennen kuin saavuimme määränpäähän. Hyvin se kyllä suhtautuu kaikkiin uusiin asioihin, siitä olen kovin hyvilläni. Mietin kuitenkin että ensimmäinen valjaissa tehty matka meni verrattain hyvin muihin koiriin nähden, kunnes kävi ilmi että Sako oli kietonut takajalkansa valjaiden ynnä turvavyön kanssa sellaiseen solmuun että se näytti ihan koivistaan sidotulta kalkkunalta matkalla uuniin. Oli tuskien takana saada avuliaasti itseään uudelleen solmiva koira irti valjaista ja vöistä. Noh, eipähän ainakaan karannut häiritsemään kuljettajaa. ;).

Perillä sitten meitä odotti puolenkymmenen koiran ryhmä, äärettömän jännittäviä tapauksia. Oli bullterrieri jonka kotona oli dobberi, mulla dobberi joka niinikään odotti tuon bullin olevan kaverin koira, sekä rhodesialainen, jonka nihkeää tervehtimistä ei Sako voinut käsittää lainkaan, eikö se muka ollutkaan tuttavien Goro? Näiden koirien huomio toisilleen oli kuitenkin taattu. :D

Paljon opittiin sievästi toisten ohi kulkemisesta ja kontaktia tehtiin niin että nakkipussi huusi hoosiannaa. Sakon oppiminen on kaksijakoista, joko se tekee hyvin ja urheasti keskittyen tai sitten se hyvin intensiivisesti sotkeutuu hihnaansa kokovartalokierteellä ja yrittää kiivetä emännän reppuselkään turvaan. Naurettavannäköisestä mutta pehmeästä ja paksusta teddyliivistä oli muutakin iloa kuin isot taskut, siinä pitäisi vain olla kevlar-vuori tuota kengurua varten.

Tunnin vääntö makkaran voimalla oli Sakolle oikein riittävä pätkä (jaksoi yllättäen keskittyä loppuun asti ja lakkasi jännittämästä muita koiria, totesi kai ettei pystykorvankaan haukku haavaa tee.) Harjoitus oli oikein mainio otos hyvin erinäköisiä koiria joita voi tulla kadulla vastaan, vain oikein tosi karvainen naama jäi puuttumaan seurakunnasta. Kuitenkin Sako oli sen verran uupunut treenin jälkeen että mennessämme vielä Eiralle kylään se aika äkkiä hakeutui keittiön pöydän alle ja nukahti. Eivät auttaneet Kuro-russelin leikkiinkutsut, sankarittaremme oli aivan liian väsynyt. Kotimatkalle sonnustautuessani asettelin vaan Sakon niin ettei se ehtinyt solmia itseään valjaisiin ja tyttö nukahtikin niille sijoilleen ihan kirjaimellisesti.

Mielenkiintoinen uutinen työrintamalta kuuluu niin ikään asiaan. Perjantaina sain vuokrausfirmasta uutisen että sain erään hakemani paikan jos vain halusin. Tietysti olisi tältä vuokrafirman henkilöltä voinut olla asiallista selvittää lopputyönantajalta koska työ alkaa, se olisi saattanut kiinnostaa minuakin. No, nyt minulla siis on työ joka alkaa ennalta määräämättömänä ajankohtana. Oppia ikä kaikki, ehkä hänkin seuraavalla kerralla selvittää muutaman seikan ettei tarvitse ihan noin montaa kertaa hukata aikaa jahtaamalla oikeita ihmisiä saadakseen tietoa jonka olisi voinut selvittää hetikin... Erinomainen piste tuli kuitenkin työhaastattelulle itse pääkallonpaikalla kesäagilityharjoitusten vasemman aivolohkoni Hannelen löydyttyä sattumalta samaisesta yrityksestä. Lienikö sillä sitten vaikutusta valintoihin, kiitos vaan. :D

perjantai 11. tammikuuta 2008

Sataa sataa kirosanat ropisee...

No niin, siinä sitä taas mennään. Olen "saarroksissa" kotonani. Jos meinaan kauppaan lähteä, on pakko tehdä se kävellen, autolla ei ole mitään asiaa lähteä, ei vaan ole pitoa. "Kotitiemme" nousee käännöksestä suhteellisen jyrkästi, ja eilen iltalenkille lähteissäni totesin sen olevan ihan luistinbaana. Olin jo aiemmin miettinyt mahdanko päästä työhaastattelusta kotiin enkä kyllä olisi kitkarenkailla päässytkään ellei tie olisi ollut vielä vähän sohjoinen ennen vesisateen alkua. Onneksi autossamme on "winter"-asetus joka pudottaa renkaiden pyörimisnopeutta ja lisää näinollen pitoa. Muuten olisi Volvomobiili sutaissut kuin Kaisa matikankokeessa ja sinne olisi pitänyt jättää kulkuväline tienvarteen. Noh, kuten sanottua, iltalenkille mentiin tyttöporukassa Helmin ja Sakon kanssa Sakon edetessä kirjaimellisesti sivuluisussa kun ei pöljä ymmärtänyt kulkea lumipenkkaa kun se vielä oli käytettävissä... Oli kyllä erinomaisen koomisen näköistä nähdä koiran etenevän tassuakaan liikauttamatta vuorotellen kylki tai persi edellä, oli hyvä että oli leveä panta jolla jarruttaa ettei tuo karvapulkka mennyt suoraan "isommalle tielle". Palatessamme lenkiltä siellä jo olikin traktori nostamassa autoa joka oli lipsauttanut takapyöränsä ojaan ja nostanut näin etusorkan ilmaan, vain pari tietä meistä kaupungille päin.

Kotitie on niinikään kauttaaltaan vesipintaista luistinbaanaa, hiekkatiellä kun tuo jää tuntuu pysyvän aika pitkään kun asfalttitieltä jo sulaa pois. Menimme Sakon kanssa "vesitöihin", täytyy sanoa että mieluummin olisin ollut lumitöissä. Tein vähän ojaa ja ohjasin vettä pois jään päältä Sakon sukellessa jäniksenpapanoiden perässä milloin omalla, milloin naapurin pihalla. Koskahan tuo elikko ymmärtää mitä tarkoittaa falsetissa kiljuttu "tule POISSS sieltä!"?

Täytyy varmaan avata pihaanajotien kaksoisportti tuosta koira-aidasta jos Lassella kotiintullessa menee jarrutus pitkäksi, voi sitten ajaa kinnerin suoraan takapihalle, siellä tulee kitkainen hiekkakasa vastaan. Onneksi ei sentään talon seinä. Toisaalta jos tuossa vähän liian kovalla vauhdilla yrittää kääntää autokatokselle niin sieltä sitä talon kulmaa sitten on jo tarjolla...

Jotain positiivista tässä vedessä silti on. Sakohan tuli meille kokolailla samanlaisessa sateessa, lieneekö pentu kivaa säätä oikein nähnytkään. Vaikka Sako on syntynyt elokuun alkupuolella, ei se liene ulos päässyt vielä kesäkeleillä. No, ehkä syys-lokakuussa se on päässyt maistamaan venähtäneen kesän viimeisiä anteja. Hauskaa on huomata että Sako, josko yrittääkin vältellä ylimääräisiä pissityskäyntejä pihalla silloin kun on märkää, ei toisaalta kärsi ensinkään sateesta. Siellä se sohlasi menemään pitkin mantuja satehessa, ja teimme jopa vähän tottisteluja/agihyppyä ja pujottelua. Onneksi "agilitylainakenttämme" ruoho näyttää siltä että se sulattaa lumen suoraan eikä muodosta siihen jäätä joten meillä on ainakin yksi paikka jossa harjoitella niin että on pitoa, Sakohan veti jo turvat suoraan etupihalle päästettäessä, kuvitteli hidastavansa syöksyään autokatokseen ja rompsahti vesilätäkköön aivan mahalaskumentaliteetilla niin että vesi senkuin roiskahti. Ylös, ravistus, ja taas mentiin. Dobberin vaistolla ei näemmä hävetä yhtään, muut koiramme olisivat koittaneet naamioida rypemisensä jotenkin "näin mun oli tarkoituskin tehdä"-liikesarjalla, tuo vaan oli vähän että "oho", ja meno jatkuis. Se on urpo ihan luvan kanssa.

Koska tuosta kosteasta kurjuudesta ei halua kuvaa laittaa, pistän piristykseksi Rontista napatun otoksen. Se etenee lumessa huomattavasti paremmin kuin vedessä. Harvoin siitä silti noin vakavaa kuvaa saa. Toinen punnertaa Ihan Tosissaan. :D

keskiviikko 9. tammikuuta 2008

Kertakaikkisen hiljaista

Tänä aamuna herättiin lauman kanssa saattamaan Lassea työmatkalle. Tai siis muut saattoivat, Rontti oli aamu-ulkoilun jälkeen suksinut suorinta tietä vuoteeseen, se selvästi tiesi että kello on ihan luvattoman vähän. Saatuamme miehen tien päälle ryömimme koirien kanssa takaisin vuoteeseen, ja päätimme nousta vasta kun on valoisaa.

Suorittaessani katsausta työmarkkinaan Sako tuli tuuppimaan nenällä siihen malliin että "Ämmä vipinää puntteihin, neidit vaatii äksöniä!". Olin ensin ajatellut kävellä Sakon kanssa keskustaan, mutta kuumemittari näytti edelleen sellaista lukemaa että unohdettiin tämä "pitkä marssi". Helmi oli myös into piukkana lähdössä matkaan joten jätin äijäkoirat kodinvahdiksi ja pakkasin tytöt autoon.

Ensin harjoiteltiin vähän asiallisesti kulkemista Lohjantähden parkkihallissa (koirallehan ei soviteta takkia tahi valjaita viemättä koiraa liikkeeseen, tämä on ihan must etenkin staffin kanssa jonka kroppa on niin hassun mallinen verrattuna "peruskoiriin".). Tämä päättyi siihen että likat vetivät hännät kikkaralla joka suuntaan, jopa Helmi joka yleensä kyllä liikkuu maltillisesti kun siltä pyytää. Ensin koitin saada Helmille valjaat, semmoiset "vänttiset" konsa y-malliset etenkin canicrossatessa pyörähtävät sen verran että se etujalkojen välistä menevä remmi hiertää kainalon auki. No, kuten arvata saattaa, ei löytynyt sopivanlaista kokoa. Se on tehtävä valjaat vastedeskin itse vaikka olisin kyllä himoinnut nahkavaljaita kun olen semmoinen valjasöljyfetisisti ja pidän siitä että koirille saa varusteita jotka oikein huollettuna kestävät vuosikaudet. Neidit olivat tietysti innoissaan kaupantädeistä, ja sainkin estellä hunneja ripustautumasta myymälähenkilökuntaan joka tuli karvanaamoja tervehtimään. Etenkin Helmi tuntui olevan totaalisen haltioissaan, ja aina uutta valjaskokoa etsittäessä se karkasi kiertämään "kunniakierroksen" hyllyn takaa. Kuitenkin se tuli oikein kauniisti kun kutsuttiin (vaikka usein aivan eri suunnasta kun mistä sitä odotin, mutta ei se koskaan pitkälle mennyt eikä ottanut mitään suuhunsa vaikka kävikin ilmeisesti leluhyllyllä) ja sovitti valjaita ryhdikkäästi.

Noh, kun ei ryhtikään auttanut valjaiden kanssa, siirryimme sovittamaan takkeja. Ja oikein sopuhintaan sieltä lopulta takit saatiinkin molemmille tyttösille. (Ja kaavamateriaalia omia kokeiluja varten, Sakon ensimmäinen loimi on vähän semmoinen "viitta"-mallinen ;) ). Myös Helmille saatiin loimi joka on pieni ihme, yleensä staffin kropan malli aiheuttaa sen että suht lyhyttä selänpituutta vastaan on vaikea saada takkia jossa olisi riittävän suuri kaula-aukko staffin "sirolle" päälle. Mutta nyt tärppäsi. Nokat autolle, ja seuraavaan kauppaan josta tyhjennettiin ale-kori Sakon kanssa Helmin odottaessa autossa.

Koska koirissa oli virtaa kuin pienissä voimalaitoksissa, päätin lähteä kartoittamaan Lohjanharjun ulkoilumaastoja. Aloitin sivummalta jossa ajattelin olevan vähemmän kulkijoita. Siellä kuuluisalla "sivummalla" uskalsin sitten suorittaa pieniä laittomuuksia eli pidin likkoja irti. Espoossa emme koskaan löytäneetkään vastaavanlaista männikköä jossa olisi nähnyt niin pitkälle kuin tuolla, joten olisin ehtinyt aina saada koirat luokseni ennenkuin vastaantulija olisi ehtinyt huomata niiden irti olevankaan. Sakohan tulee kyllä kutsusta luokse, mutta nyt se oli Helmin kanssa juoksemisesta niin kierroksilla ettei mammalla ollut mitään uutisarvoa. Noh, samahan se, Helmi tuli kutsusta luokse joten siinähän sen Sakon olisi kytkenyt samalla kun tuli peesissä korvat suorana.

Kuljeksimme aikamme vähemmän tallattuja polkuja koirien nauttiessa sanoinkuvaamattomasti hankirallista. Sakohan ei ole vielä irti ollutkaan muualla kuin kotipihalla oikeastaan. Nyt otettiin kyllä vapaudentunne korkojen kanssa takaisin, neitoset menivät kuin viitapirut, milloin Sako edellä, milloin Helmi tiennäyttäjänä karahka suussaan. Niiden riemu oli niin näkyvää ettei sitä voinut itsekään kuin nauraa ja ilakoida pitkin metsää. (sieltä se kylähullun maine kumpuaa, viimeistään ;)). Ja millaista metsää!? Taivaallista männikköä, mukavasti puuterilunta ja jalkojen alla lumipeitteistä pehmeää kanervikkoa. Tällä kertaa metsälenkki ei tuntunut ollenkaan tarpomiselta, mahtavaa!

Kuvittelin ettei Sako yhtään seuraa missä kuljen, vaan menee Helmin perässä ihan sukkana. Päätin testata tämän olettamuksen, ja menin puun taakse piiloon. Tosi piiloon, minä michelinukko-toppavarusteissa törrötin varmaan puoli metriä puun molemmilta puolin, mutta piilo on piilo, pitihän minun nähdä mitä tapahtuu. Kas kummaa, alle viiden sekunnin tuli Sako etsimään. Kokeilin tätä vielä muutaman kerran ja voi että millaista faarttia kaverukset syöksyivätkään polkua takaisin kun huomasivat emännän taas jääneen kupeksimaan kesken lupaavan kaahauksen.

Jos aina välillä epäilyttääkin että oli virhe ottaa Helmin johtamaan laumaan toinen narttu, Sako on kyllä todistanut luonteellaan olevansa aikamoinen nappivalinta siltikin. Ei kukaan muu koiristamme edes uskaltaisi juosta Helmin kanssa noin, pojat ovat vähän muutenkin semmoisia polulla tassuttelijoita. Mutta nähdessäni Helmin innon kun kerrankin joku tuli vähintään yhtä kovaa mukana, olimme kaikki innoissamme.

Tästä kaikesta vuodatuksesta johtuen talossa on kertakaikkisen hiljaista. Sako nukahti jo autoon kotimatkalla, eikä kyllä sisään tultuammekaan viittä minuuttia mennyt ennenkuin "mustilainen" oli kerällä koiranpedissä Helmin vallattua nojatuolin. Aahh, mikä taivaallinen rauha. Merkki seinään, olen kerrankin tainnuttanut nuo ikiliikkujat!

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

Lastenleikkiä, Sako kertoo:

Moikka taas kaverit. Mulle laitettiin joku tyhmä loimenretale päälle, naurettiin makeasti ja sitten mua pidettiin panttivankina autossa. Väittivät että ollaan menossa kattomaan mun "poikaystävää". Kuulemma olin koomisen näköinen kun työnsin nenääni noiden pinnojen välistä josta se hädin tuskin edes mahtui ja kuvittelin olevani jo puoliksi ulkona häkistä...
Mua ensin vähän epäilytti, mutta sitten mulle kyllä muistui yksi aika komee jannu parin viikon takaa mieleen...

Ensin me mentiin ton kaiffarin kanssa hännät suorina ja loimet lepattaen pitkin maita ja mantuja, tehtiin mahtavia bambi-jäällä-pyörähdyksiä niin että omistajia huimasi, kuulemma olisi pitänyt jotain niveliä varoa??

Sitten me mentiin sisään ja mä leikin ihmislasten kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun pääsin oikein kunnolla tutustumaan noihin hulppeisiin pikkuihmisiin. Toi oma emäntä meinasi haljeta ylpeydestä kun osasin ihan luonnostani olla hurjan varovaisesti lasten kanssa (toisin kuin staffit jotka aina tönivät muksuja nurin ja kaikenkaikkiaan innostuvat niistä "aavistuksen" liikaa). Ainoa ongelma oli että olin aina niitten perässä silloinkin kun muut koirat olivat sivummalla. Kaikki kehuivat mua hurjan hyväluontoiseksi koiraksi kun menin siellä innoissani mukana lasten "iltavillissä" mutten yhtään sohlannut tai tuuppinut muksuja.
Sisällä sitten piti lämmitellä juoksentelun päälle, vaikka meitä ois kyllä ehkä kantsinu jäähdytellä vähäsen, oltiin me sen verran kuuma pari.
Mä vähän kevensin edellisen otoksen kaverikuvamaista tunnelmaa kertomalla Gutsylle hyvän vitsin...
... ja nauramalla itse röhönaurut päälle. Ne on noi miehet vähän hitaita ja tökeröitä koska ei toi osannu nauraa oikeassa kohdassa ollenkaan. Pah.
Itseasiassa mokoma könsikäs sai tilanteesta täyden niskalenkin ja mua alko vähän arveluttaa sen tarkoitusperät. Vahinko vaan että muikea hymyni tarttui kuvaan.
Parhaimmillaan ne oli kaikki äijät yhtä aikaa vienon neidin kimpussa, apuaaaa!

Aika pian kuuden tunnin kohdalla alkoi kuitenkin vähän ramaista. Me vallattiin se äskeinen painitatamimme ihan tyystin, ja silmät alkoivat luppasta.

Siellä mä sitten nukuin ruususen unta, kunnes yhtäkkiä isäntäväellä oli taas ulkovaatteet päällä ja ne arpoivat siinä kumman vuoro ois kantaa mut autoon. Just kun mä ehdin "kevyesti torkahtaa". Nauroivat katketakseen mokomat kaksijalkaiset ja sanoivat että olin muka ihan kanttuvei??

Tässä vielä kuva siitä mun kaverista, se oli kyllä aika komea. Toivottavasti nähdään pian uudestaan.
Ps. Mä tykkäsin kuitenkin muiskutella tota Gutsya poskille ja suupieliin, olin kaiken kaikkiaan aika ihastunut. Tässä me ollaan just herkimmillään, pian tän kuvan ottamisen jälkeen mä menin ja kaadoin ton taustalla näkyvän joulukuusen... vasta sen jälkeen me katottiin paremmaks pistää vähän pitkäkseen kun ihmiset alkoivat huutaa ja vouhkata... Sori neulasten levityksestä.

keskiviikko 2. tammikuuta 2008

Voi mamman pientä

Sakosta on tasan yksi kuva jossa se on nätisti ja suht asiallinen ilme naamallaan (tuossa yllä jos jollain on vielä kovemmat standardit ja meni kuva ohi...). Löysin sen sattumalta niiden kolmensadan muun joukosta jotka eivät ole edustavia vähäisessäkään määrin. Kuvassa Sako joskus viikko ennen joulua. Nythän neiti on taas ihan erinäköinen. Tuossa kohtaa sillä oli vielä joku stabiili vaihe päällä ja se alkoi jopa kerätä vähän lihaa luidensa päälle. Noh, nyt ollaan sitten taas "kantturavaiheessa" kun koira on taas luuta ja nahkaa...

Lemmikkipalstoilla (www.lemmikkipalstat.net) käytiin keskustelua siitä mitä pentujen maitohampaille pitäisi tehdä. Tarjolla oli jos jonkinlaista "ensimmäinen hampaani"-purkkia ja pientä juhlantynkää. Oma visioni on että jos pikkuhampuja jättää pieniksi seidoiksi ympäri taloa, hammaskeijun on pakko lopulta huomata ne (näin myös tehdään koska hampaita on poimittu tähän mennessä kolmesta huoneesta). Viedessään maitohampaita mennessään keiju voisi jättää tilalle edellisestä toimituksesta täysin uupuneet aivot. :D Tästä virisikin vilkas keskustelu jossa kohtalotoverit kertoivat että siinä missä koirilla on maitohampaat niillä on myös "maitoaivot", viralliset saapunevat myöhemmin. Jos hyvin käy, ei maitoaivojen poiston ja varsinaisten aivojen käyttöönoton väliin tule viivettä. (Minä väitän että siihen tulee viive ja sitä _totaaliaivottomuuden_ tilaa sanotaan uhmaiäksi...)

Mutta ei tuo neiti ihan totaalidorka ole. Se on nyt löytänyt uudestaan takkatuoleissa olevat lampaantaljat. Toisen päällä nukkuu lämmintä paikkaansa suden lailla vahtiva Ego, siihen ei voi kajota. Toista on nyhdetty ja raastettu nyt parina päivänä. Koska en ole saanut pentupaskiaista rysän päältä kiinni on turhautumiseni mennyt kuuroille korville niin sanoakseni. Aiemmasta kolinapurkkionnistumisestani intoutuneena viritin lanttitölkin tuohon jo aavistuksen näivettyneeseen taljaan. Arvelin että siitä se sitten ravahtaa sen verran että ehdin ainakin äänellä torua pikkuriiviötä josko en paikalle ehtisikään. Ja kolinahan saattaisi jopa katkaista tuon toiminnan, kenkiä ei ole vohkittu sen jälkeen kun asensin purkin sandaaleihini. Tasan kerran purkki putosi ja sitten kengät saivat olla.

Mutta todistaakseni tuon eläimen älyn... Mitään ääntä ei kuulu. Taas (!) on liian hiljaista. Mutta eihän se voi mitään luvatonta tehdä, siellä on purkkiansa ja kaikkea... Kunnes vilkaisen viereiseen nojatuoliin jossa yläkerran varjoissa nukkuu joku. Ego. "D'oh!"... Syöksyn alakertaan, jo eteisessä tulee vastaan tuttuja karvatuppoja. Tuo saakelin vatipää kakara on ymmärtänyt ansoitukseni ja Egon noustua hetkeksi tuolistaan mennyt nyhtämään sitä toista karvaa sitten... Pentu johtaa 3-0.

tiistai 1. tammikuuta 2008

Silmät tallella ja auki?

Mikään ei voita unia karvapersiiden valtakunnassa, tosin osa ahtereista voisi siirtyä pois tyynyltäni...

Ensinnä lähetetään äänetön suurkiitos naapuruston pommittajille jotka olivat erittäin ripeitä toimissaan. 17.57 laukesi ennenaikaisesti (hihhih) jonkun papaattipatteri, mutta sen jälkeen meininki oli erittäin asiallista. Ei niin että oisin käynyt ulkona muuten kuin Sakoa vesittämässä aika ajoin mutta pian yhden jälkeen tulitus jo taukosi tyystin. Vain kauempaa kuului enää juhlan kumua.

Tämä oli koirille erinomainen uusi vuosi. Rontti, siitä huolimatta että se on testattu "paukkuvarmaksi" luonnetestissä, pelkää raketteja. Sen ensimmäinen uusi vuosi ei ollut paras mahdollinen ja vaikka koitimme käydä ajoissa vikan lenkin, joku onnistui ampumaan parit raketit suoraan päittemme yli. Sen uuden vuoden vietimmekin sitten kylpyhuoneessa koiran kanssa tutkaillen sen ienten sinistä värikarttaa. Noh, sen jälkeen varotoimet ovat olleet paremmat ja oma suhtautuminen niinikään, ja koirakin on ollut rauhallisempi. Koomisin tapaus oli kun oikein megalomaanisten ikkunaverhoviritysten jälkeen tuo "pelkuri" Rontti meni itse työntämään päänsä verhojen välistä katsellakseen raketteja.

Tänä vuonna aloitettiin heti aattoaamusta Serene-UM nimisellä rohdosvalmisteella, tiedä nyt sitten auttoiko se mitään. Vaan ei siitä haittaakaan ollut. Kun rytinä vahvistui, alkoi läähätys ja kevyt tärinä, mutta mitään sen kummoisempia oireita ei ollut, siis sama meininki mikä Rontilla tulee ison ukonilman aikaan. Tässä järven rantarinteillä kun ukkoset tuntuvat pyörivän, Menevät tuosta Hossansalmesta edestakaisin kuin piruuttaan eivätkä poistu väljemmille vesille.

Muut koirat eivät olleet kommonaankaan. Helmiä vähän arvelutti ja se meni ulos joskin unohti mitä siellä tehdään. Mutta urhea pioneeri tuli silti ulos kun mammakin kerran tuli. Sako taas meni korvat lopsahdellen tuossa oven tuntumassa, vähän katseli pää kallellaan ja kuulosteli. Olihan sekin hämillään oudosta melskeestä mutta ei sitä pelottanut. Olin käyttänyt sitä useasti ulkona "hyvän sään aikaan" mutta niin vaan 23.40. kun tykistökeskitys oli menossa kohti puolen yön finaalia, likka halusi ulos. :) Sinnepä siis, tosin vain narussa kun tiesin että nyt voipi napsahtaa. Sako kävi tekemässä rännin viereen ulkomeren (vs. sisämeren jonka Sako osaa kodinhoitohuoneessa hädän hetkellä tehdä jo lattiakaivon päälle josta se on helppo huuhdella, viksu likka) vain halutakseen 23.55. uudestaan ulos. Unohtui se kakkonen. Keskustan suunnalla oli aivan infernaalinen meteli mutta lähitaloissa ei ammuttu raketteja, ja luppakorva sonti tyynen rauhallisena pihavalon laitamilla. :D

Ronttia varten olimme suunnitelleet sisätiloihin oman pikku "ääniympäristön". Yläkerrassa soi nettiradio, keskikerroksessa taas katsottiin telkkaria ja Simpsoneita napit kaakossa. Pääasia oli että kajarit kuumana tuli jotain ääntä että saatiin ääntä koska aina taukojen aikana ulkoa kantautuivat rakettien äänet ja Rontin läähätys tiheni. Vaan eipä tuo ukkoa lopulta tuntunut haittaavan, siellä se torkahteli sohvannurkassa aina välillä, vaikkakin siitä vielä tänään on havaittavissa pientä epäluuloa ulos menoa kohtaan. Ollaan puolessa päivässä ja nyt valoisalla staffit menivät ensimmäistä kertaa tuonne alapihan puolelle tutkimaan, lienevät varmempia siitä ettei enää pauku.

Tätä kirjoittaessani olikin vähän liian hiljaista, alakertaan mentyäni havaitsin Sakon suorittaneen kevyttä nyppimistä takkatuolin lampaantaljalle. Näky oli niin hupaisa että odotin vain pikkulintujen pelmahtavan sisään ja vievän villatupot pesätarpeikseen. Toisaalta, koska linnut kerran talvehtivat kattorakenteissamme, miksipä eivät veisi sinne villoja niiden tilalle jotka ovat jo hävittäneet sieltä aiemmin. :D Itse syyllistä en olohuoneesta tietenkään saanut kiinni, eihän Sako (lopulta) mikään tyhmä koira ole. Mainoksena täytyy sanoa että Ikean lampaantaljat tuntuvat olevan varsin kestävää laatua koska iiiiison tupon nyhtämisen jälkeenkin talja on oikein hyvän näköinen.